Euroopan unioni (EU) julisti hiljattain Venäjän terrorismin valtion tukijaksi. Liian usein rikos ihmiskuntaa vastaan, vaikka se onkin kaikkien nähtävissä, ei tuomita yleisesti. Taka-ajatusten, vähemmän kunniallisten, ansiosta se voi jatkua, kun taas maailmanlaajuinen yhteisö on edelleen halvaantunut taloudellisten, geopoliittisten ja oikeudellisten neuvottelujen vuoksi. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on tällainen rikos. Nykytilanteen hyväksyminen näyttää normalisoivan tekijän käyttäytymisen ja tarjoavan jonkinlaisen oikeutuksen rikokselle. Ajatus siitä, että räikeälle rikollisuudelle on olemassa pieninkin sallinta, on edelleen täysin mahdoton. Viime kädessä kärsimään jäävät loukatut, ne, jotka selvisivät rikoksesta. Ihmishenkien menetystä ei voida voittaa. Lasten kidnappaukset ovat edelleen moitittavia ja anteeksiantamattomia.

Viha tulee jatkumaan sukupolvien ajan, enemmän kuin ennen. Ukrainan tahtoa jatkaa vastarintaa ja palauttaa sen historiaan, kulttuuriin ja uskoon perustuva elämäntapa on kiistaton. Jäljelle jäävät aineelliset menetykset – ne elämän osatekijät, jotka mahdollistavat kansalaisyhteiskunnan uudelleen syntymisen maassa, joka yksinkertaisesti halusi jatkaa olemassaoloaan eurooppalaisessa yhteisössä, jossa se tunsi omaavansa tulevaisuuden.
Se, palaako Venäjä nykyisellä hallintollaan globaaliin yhteisöön kunniallisena ja hyvää tarkoittavana osallistujana globaaleissa asioissa vai pidetäänkö sitä edelleen hylkiönä, on pitkälti yksittäisen yksilön päätettävissä. Tällä hetkellä näyttää siltä, ettei hän kykene perääntymään kurssilta, jolle hän on kohtalokkaasti vienyt kansakuntansa. Rikoksen jatkuessa viime aikoina on keskusteltu useista tärkeistä kysymyksistä, jotka koskevat nykyisen konfliktin taustaa ja sen jälkeisiä tarvittavia korvauksia, ja ne ansaitsevat tarkastelun, jotta ratkaisun löytäminen voidaan aloittaa.
Syyllisyys
Ensisijainen rikos, jolle ei ole esitetty hyväksyttävää perustetta, koskee hallitsevan alueellisen itsevaltaisen hallinnon, Venäjän, hyökkäystä Ukrainaan, suvereeniin valtioon. Riittää, kun viitataan tähän yhteen ainoaan kysymykseen, jotta argumentti pysyy paikkansa.
Venäjä on kolmessa tapauksessa allekirjoittanut sopimuksia, joissa se tunnustaa kunnioittavansa yksittäisten valtioiden suvereeneja oikeuksia rauhaan määriteltyjen rajojensa sisällä. Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirja oli ensimmäinen näistä vuonna 1945. Toinen koski Belovezhin sopimuksia vuonna 1991, joilla perustettiin Itsenäisten valtioiden yhteisö, joka korvaisi Neuvostoliiton. Viimeinen oli Budapestin sopimus vuonna 1994, joka sisälsi Ukrainan liittymisen ydinsulkusopimukseen. Ukraina täytti lupauksensa poistaa kaikki ydinaseet alueeltaan, ja Venäjän federaatio, Yhdysvallat ja Yhdistynyt kuningaskunta antoivat vakuutuksen rajojensa, itsenäisyytensä ja suvereniteetinsa ylläpitämisestä. Vuonna 1997 tehdyssä Naton ja Venäjän perustamisasiakirjassa Venäjä lupasi jälleen kerran olla uhkaamatta Naton jäseniä tai Naton ulkopuolisia maita, vaikka se puuttuikin jo vuoteen 2004 mennessä Ukrainan vaaliprosessiin, joka johti oranssiin vallankumoukseen , ja vuonna 2007 se oli tehnyt kyberhyökkäyksiä Viroon. Vuonna 2008 se hyökkäsi Georgiaan ja vuonna 2014 valtasi Krimin. Krimillä järjestetty erittäin kyseenalainen kansanäänestys johti samanlaisiin naurettaviin tuloksiin kuin Venäjän presidentinvaaleissa. Kuten Venäjällä on tapana, tätä seurasi Krimin laiton liittäminen Venäjään.
Venäläisten hyökkääjien raaka käytös Ukrainassa on ollut sellaista, että se herättää syytteitä sotarikoksista, joita on useita – väestön massiivinen siirtyminen, pakkokarkotukset, siviililaitosten mielivaltainen pommittaminen, terveydenhuoltolaitosten ja energiainfrastruktuurin tahallinen kohdistaminen, kidutus, joukkoteloitukset, raiskaukset, lasten kidnappaukset, luonnonvarojen takavarikointi ja henkilökohtaisen omaisuuden varastaminen. Tämä on häpeällistä käytöstä, joka ei ole minkään sivistyneeksi itseään pitävän kansakunnan arvoista, eikä todellakaan sellaista, joka pyrkii oikeuttamaan hyökkäyksen.

Vaikka Vladimir Putin julisti Venäjän hyväksyneen Neuvostoliiton hajoamisen jälkeiset geopoliittiset realiteetit, ettei hän miehittäisi Ukrainaa ja kunnioittaisi Ukrainan itsemääräämisoikeutta, hänen aikomuksensa ovat osoittaneet toisin. Putinin sanojen ja tekojen välinen ristiriita on jälleen kerran käynyt täysin selväksi hänen liittäessään Donetskin, Luhanskin, Hersonin ja Zaporižžjan alueet itseensä, aivan kuten hän oli tehnyt Krimin kanssa.
keskusteltu siitä, pitäisikö länsimaiden ja erityisesti Yhdysvaltojenolla vastuussa tapahtumaketjusta . Pakko syyttää ketään on yhdenmukainen Venäjän aiemmin ilmaiseman näkemyksen kanssa, jonka mukaan Nato oli tunkeutunut sen rajoille ja että tätä pidettiin uhkana sen turvallisuudelle. On varmasti totta, että suurin osa Itä-Euroopan maista sekä Baltian maat Viro, Latvia ja Liettua ovat liittyneet Naton jäseniksi omaan turvallisuuteensa liittyvistä syistä. Moskovan reaktio tähän oli herättänyt huolta. Jotkut asiantuntijat ovat maininneet amerikkalaisen diplomaatin George Kennanin, joka 1940-luvun lopulla kannatti Neuvostoliiton laajentumispyrkimysten hillitsemistä, mikä johti Trumanin opin hyväksymiseen. Kummallista kyllä, Kennan varoitti myöhemmin, että Naton läsnäolon laajentaminen Venäjän rajalle olisi virhe.
Mutta Ruotsin ja Suomen, joista jälkimmäisellä on 1350 kilometrin pituinen raja Venäjän kanssa, lupaukset liittyä Natoon eivät näytä juurikaan herättäneen huomiota Venäjällä .Entä sitten Naton tunkeutumista koskeva argumentti? Tämä näyttää hiipuneen jälleen yhdeksi epäonnistuneeksi yritykseksi oikeuttaa laiton sota. Selväksi tässä käy päinvastainen väite, että naapurivaltiot haluavat torjua yhä autoritaarisemman ja sotaisamman hallinnon harjoittaman pelottelun.
Puola, Unkari ja Tšekki olivat ensimmäiset itäblokin maista, jotka liittyivät Natoon vuonna 1999. Bulgaria, Romania, Slovakia ja Slovenia hyväksyttiin vuonna 2004, samoin kuin Viro, Latvia ja Liettua. Venäjä, joka ymmärsi ahdingon, antoi varoituksia aiemmille Varsovan liiton jäsenmailleen tällaisista toimista, mutta kaikille oli selvää, että suurempi integraatio Eurooppaan oli toivottavaa ottaen huomioon aiemmat kokemukset hallitsevasta Venäjästä ja sen edelleen aiheuttaman uhan. Nato ei pakottanut tähän. Venäjä oli kylmän sodan aikana käyttänyt enemmän aikaa ja energiaa sotilas- tai poliisioperaatioihin omia Varsovan liiton jäseniään vastaan kuin muualla. Sen sijaan, että Putin olisi pitänyt tätä muuttuvaa dynamiikkaa syynä miettiä uudelleen Venäjän paikkaa Euroopan yhteisössä, Putin tiukensi kantaansa , kun hän vuonna 2004 näki Ukrainan mielialojen kääntyvän kohti länttä ja demokratiaa.
Venäjän puuttuminen Ukrainan poliittisiin ja hallinnollisiin asioihin oli vakiintunut vuoden 2004 presidentinvaalien aikaan. Venäjä-mielinen ehdokas Viktor Janukovitš ja hänen Alueiden puolueensa olivat yksi tällainen vaikutusvalta. Janukovitšia syytettiin vaalipetoksesta, mikä johti kansalliseen protestiin, joka tuli tunnetuksi oranssina vallankumouksena. Tämä johti toisiin vaaleihin, joissa hänen vastustajastaan Viktor Juštšenkosta tuli presidentti. Juštšenko oli kärsinyt dioksiinimyrkytyksestä kampanjansa aikana, tapahtumasta, joka liitettiin Putiniin , vaikkakaan sitä ei ole todistettu . Myrkytystapa on kuitenkin jatkunut herkeämättä yhtenä Putinin hallinnon suosituimmista salamurhamenetelmistä .
Yhdysvallat oli tuolloin ajanut demokraattista muutosta, mutta ei osallistunut Venäjä-mielistä ryhmittymää vastustaneen opposition rahoittamiseen . Se oli useiden vuosien ajan rahoittanut Yhdysvaltain kansainvälisen kehityksen viraston ja kansallisen demokratiarahaston tuella demokraattisten prosessien tutkimusta, riippumatonta mediaa, vapaiden ja rehellisten vaalien järjestämistä sekä vaalivalvontaa. Se teki tämän yhteistyössä EU:n virastojen kanssa. Tuki oli täysin puolueetonta.
Myöhemmin nähtiin Yhdysvaltojen puuttumista Ukrainan poliittiseen näyttämölle, kun Alueiden puolue palkkasi Paul Manafortin poliittiseksi konsultiksi vuonna 2005. Manafort nousi myöhemmin esiin Donald Trumpin presidentinvaalikampanjan kampanjapäällikkönä. Toimiessaan Ukrainan Venäjä-mielisen poliittisen ryhmittymän lobbaajana hänen tehtävänään oli muuttaa Janukovitšin imago keinotekoiseksi, länsimieliseksi demokraattiseksi uudistajaksi. Siihen mennessä venäläiset tiedusteluagentit olivat jo juurtuneet useisiin Ukrainan hallituksen instituutioihin selkeinä aikomuksina vaikuttaa Venäjä-mielisiin mielipiteisiin.
Alueiden puoluetta, joka tunnettiin myös tuolloin Venäjä-mielisestä suuntautumisestaan, syytettiin "Donetskissa toimivien mafiosojen ja oligarkkien turvapaikaksi" muuttumisesta, mikä on tyypillistä Venäjän poliittiselle areenalle Putinin kauden aikana. Manafort jatkoi mustamaalauskampanjaa Julija Tymošenkoa, vuoden 2010 presidentinvaalien oppositiojohtajaa, vastaan syyttäen puoluettaan antisemitismin lietsomisesta ja murhien tekemisestä. Lisäksi Tymošenkon poliittisesti motivoitunut tuomio vallan väärinkäytöstä ja kavalluksesta johti seitsemän vuoden vankeusrangaistukseen. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin totesi myöhemmin, että hänen pidätyksensä ja tuomionsa olivat laittomia. Janukovitš voitti vuoden 2010 presidentinvaalit ohjelmalla, joka edisti EU-jäsenyyttä.
Janukovitšin presidenttikausi tunnettiin hänen henkilökohtaisista ylilyönneistään, Stalinin 1930-luvun Ukrainan kansanmurhan kieltämisestä ja lopulta siitä, ettei hän allekirjoittanut assosiaatiosopimusta EU:n kanssa vuonna 2013. Vaikka jälkimmäinen tarjosi huomattavia kauppaetuja Länsi-Euroopan kanssa, mukaan lukien pääsyn oikeusistuimiin ja pankkijärjestelmiin, Putin ei pitänyt sitä hyväksyttävänä eikä siksi kestäneenä Janukovitšin kannalta. Seurasi Euromaidan-mielenosoitus eli "arvokkuuden vallankumous", kuten sitä myöhemmin kutsuttiin. Janukovitš pakeni maasta Venäjälle, ja Ukrainan parlamentti vaati uusia presidentinvaaleja perustuslain mukaisesti.
Putin tietenkin tunsi olevansa oikeutettu julistamaan asian vallankaappaukseksi, ja kahden päivän kuluessa Venäjä-mieliset mielenosoitukset olivat käynnissä, epäviralliset univormupukuiset venäläisjoukot hyökkäsivät Krimille ja hallintorakennuksia valtattiin. Samanlainen prosessi eteni Itä-Ukrainan Donbassin alueella kahden kuukauden kuluessa; tällä kertaa Venäjän rahoittamien separatististen joukkojen tukemina ja operaatiota johtavien venäläisyksiköiden johtamina. Nämä tapahtumat heijastavat Venäjän tahallista puuttumista asioihin jo kauan ennen Putinin julistamaa "vallankaappausta".
Ehkä Venäjän on aika arvioida uudelleen asemaansa maailman asioissa ja lopettaa menneiden loistojen uudelleen eläminen tai itsevaltaisten johtajien kuunteleminen, jotka lupaavat samanlaista loistoa, joka kuului menneille vuosisadoille. Yksinäisenä ja vastuuttomana Venäjän itsevaltaisuus jatkaa kansainvälistä väkivaltaansa tutulla omahyväisellä retoriikallaan. Se on saatava tilille törkeistä väärinkäytöksistään, kuten jokaisen rikollisen kuuluukin. Ehkä silloin tämä historian opetus on vihdoin kokenut aikansa.
Tekijänoikeus @Kost Elisevich, MD, PhD 2022. Kaikki oikeudet pidätetään. Tämän sisällön laiton kopiointi johtaa välittömiin oikeustoimiin.
Jälleen erinomainen kirjoitus! Venäjän syytteeseenpano sotarikoksista tulee olemaan testi länsimaisten demokratioiden päättäväisyydelle. Ja toisin kuin aiemmin (Nürnberg), emme voi odottaa Venäjän häviävän tätä sotaa (mikä tulee tapahtumaan) ennen kuin jonkinlainen syytteeseenpano alkaa.
Hyvin kirjoitettu ja vau, opin paljon!
Kiitos.
Erittäin kattava blogikirjoitus. Se oli helppo lukea, ymmärtää ja hahmottaa Venäjän toiminnan laajuutta! Kiitos.