Autoritaarisessa yhteiskunnassa pelolla on tiettyä hienovaraista magnetismia. Se pakottaa haavoittuvaiset tilaan, jossa pelon levittäjää ihaillaan vastineeksi itsesäilytyksestä. Johtajan kanssa tekemisissä oleminen on turvallisuuden ja lohdun löytämistä omissa elinolosuhteissaan. Lisäksi johtajan suosion tavoittelu on oman uskollisuuden julistamista muiden uskollisuuden kustannuksella.
Olemme tutustuneet persoonakulttiin ,keinoon, jolla luodaan johtajasta sankarillinen kuva tavalla, joka huokuu voimaa, isänmaallisuutta ja kansakunnan ihannetta. Historiallisesti vahvuutta venäläisessä kulttuurissa on pidetty kykynä kylvää pelkoa. Sellainen oli Stalinin kultti ja kultti, joka on ollut vallalla nykyisessä Venäjän hallinnossa viimeisen vuosikymmenen ajan ja kauemminkin. Se vaikuttaa erityisesti keskusvaltaa lähellä oleviin, mutta läpäisee väestön ajoittain siinä määrin, että hallinnon absurdeimmat julistukset otetaan saneluina eivätkä niitä kyseenalaisteta. Lähettiläs ja riippuvainen valtion ylläpitämä media osallistuu disinformaation, suvaitsemattomuuden ja suoranaisen valehtelun teeskennelyyn, joka pyrkii vahvistamaan vanhurskauden käsitettä epätäydellisessä yhteiskunnassa.
Autoritarismi ei ole ainutlaatuinen Venäjälle. Sitä oli olemassa koko ajan, jolloin Venäjä vakiinnutti asemansa tsaarin johtamana valtiona. Se huipentui 300 vuotta kestäneeseen Romanovien dynastiaan, joka päättyi bolševikkien teloittamaan hallitsevaan sukuun vuonna 1918. Venäjän vallankumous toi mukanaan sosiaalisen tasa-arvon ihanteita, jotka olivat uuden kansakunnan toivo. Tämän uuden kansakunnan uudelleenjärjestely alkoi Venäjän sisällissodan (1917–1922) jälkeen, mutta se jäi nopeasti jälkeen suunnitellusta tavoitteestaan. Vallankumousta edeltänyt Venäjän keisarikunta muodostettiin uudelleen Neuvostoliitoksi (Neuvostoliitto) Vladimir Leninin johdolla. Hänen kuolemansa 53-vuotiaana vuonna 1924 mahdollisti Josif Stalinin nousun johtajaksi. Stalinin valtakausi, historioitsija Serhy Yekelchykin teoksessa ”Ukraina: Modernin kansakunnan synty” sanojen mukaan, lopetti ”vallankumouksen myytin” ja ”vahvisti uuden pomoluokan etuoikeudet, epävarman ja kyynisen kameleonttisten byrokraattien sukupolven, joka oli uskollinen Kremlin korkeimmalle isännälle”
, jonka tiedetään tehneen omaa julmuutta vallankumouksen ja sisällissodan aikana (Robert Service. Stalin: A Biography. 2004. ISBN 978-0-330-41913-0; Simon Sebag Montefiore. Stalin: The Court of the Red Tsar, Knopf, 2004 ISBN 1-4000-4230-5), ryhtyi nyt poliittisesti inspiroituneisiin kilpailijoiden oikeudellisiin syytteisiin ja teloituksiin sekä suoriin salamurhiin. Stalinin raakuus tulisi tunnetuksi paitsi hänen hallintonsa sisällä, myös kaikkien hänen valta-alueellaan asuvien keskuudessa. Pelosta perustettiin kultti. Hänen Ukrainan kansanmurhaan johtama nälänhätä, holodomoriin (1932–1933), vaikutti maatalouspolitiikka, joka kollektivisoi viljelysmaata, kriminalisoi maanomistajat ja erityisesti varasti Ukrainan viljaa Venäjän kaupunkien ruokkimiseksi. Neuvostoliiton talouden näennäinen menestys voitiin näin osoittaa länsimaisille toimittajille, jotka joutuivat asumaan näissä kaupungeissa. Se oli Stalinin tapa terrorisoida kapinallista kansakuntaa heikentämällä sitä alistumaan.
Konservatiivisten arvioiden mukaan tragedia aiheutti yli viiden miljoonan ukrainalaisen kuoleman ja yli 300 000 karkotuksen Neuvostoliiton syrjäseuduille. Huolimatta Malcolm Muggeridgen (Manchester Guardian) ja William Henry Chamberlinin (Christian Science Monitor) samanaikaisista raporteista tapahtumista, Venäjän kiistämiset sumensivat asiaa useiden vuosikymmenten ajan sen jälkeen. Vasta Gorbatšovin vuosina (1985–1991) vallinnut glasnost eli "avoimuus" mahdollisti asianmukaisen tutkimuksen, jotta tarina kerrottaisiin täydessä valossa. Tätä olivat vauhdittaneet myös Yhdysvaltain kongressin valiokuntien kuulemiset vuonna 1986. Samoin Robert Conquestin vuonna 1986 julkaisema tieteellinen teos ("Harvest of Sorrow") lopetti Venäjän kiistämisliikkeen esittämällä yksityiskohdat tehdyistä julmuuksista.
1930-luku ei ollut vielä päättynyt, kun vainoharhainen Stalin aloitti "suuren puhdistuksensa" tai paremmin sanottuna "suuren terrorin" (1936–1938), jossa hän pääsi eroon todellisista tai oletetuista vastustajistaan ja kaikista, joiden ajateltiin mahdollisesti heikentävän hänen valtaansa. Kaiken kaikkiaan tämä johti miljoonan tai useamman ihmisen kuolemaan. Monet näistä julmuuksista tehtiin Ukrainassa, ja niiden kohteena olivat sotilasjohtajat, älymystö ja poliittiset vaikuttajat. Odessasta löydettiin ainakin 29 joukkohautaa , joissa havaittiin yli 8 000 ruumista. Lisää löydettiin Vinnytsiasta, ja niissä havaittiin jopa 11 000 ruumista.
Ukrainan suurin joukkohaudasta löydettiin Bykivniasta, Kiovan kaupunginosasta, jossa arvioidaan olevan yli 100 000 ruumista. Uhrit olivat sekoitus Stalinin terrorin uhreja ja paikallisia vankeja, jotka vetäytyvät neuvostojoukot teloittivat välittömästi ilman oikeudenkäyntiä natsien hyökätessä Ukrainaan vuonna 1941. Neuvostoliitto syytti myöhemmin julmuutta natsien teosta ja kaiverrettiin sellaisenaan muistomerkiksi pystytettyyn muistomerkkiin. Ukrainan neuvostotasavallan (SSR) ministerineuvoston joulukuussa 1988 perustama hallituskomissio kaiversi suuren määrän näitä uhreja ja hankki yli 200 silminnäkijän todistuksen. He vahvistivat, että teloitukset olivat todellakin toteuttaneet stalinistiset elementit, mukaan lukien hallinnon salainen poliisi, NKVD. Muistomerkin kaiverrus vastuussa olevista johtuvista johtui vastaavasti NKVD:n teosta. Tähän tragediaan on lisättävä niiden väärin tuomittujen yksilöiden ja heidän perheidensä määrä, jotka karkotettiin Neuvostoliiton muille ankarammille alueille elämään loppuun asti, eivätkä koskaan palanneet kotiin.
Stalin liittoutui natsi-Saksan kanssa välittömästi ennen toisen maailmansodan puhkeamista Molotov-Ribbentrop-hyökkäämättömyyssopimuksen (1939) mukaisesti. Venäjä osallistui sitten läheisen Puolan hyökkäykseen ja valtasi suuren osan sen itäisestä alueesta pian sen jälkeen, kun natsit olivat aloittaneet oman hyökkäyksensä lännestä. Täällä julmuudet jatkuivat sarjalla Neuvostoliiton suunnittelemia joukkoteloituksia vuonna 1940, joissa teloitettiin 22 000 puolalaista upseeria ja Puolan yhteiskunnan merkittäviä jäseniä, mukaan lukien akateemikkoja, ammattilaisia ja poliittisia johtajia. Näitä kutsutaan nyt yhteisesti Katynin verilöylyksi. Venäläiset kielsivät vastuunsa tästä marraskuuhun 2010 asti, jolloin sen duuma lopulta otti vastuun ja antoi asiasta julistuksen. Maassa on kuitenkin vallitsevaa väärää tietoa ja vanhan neuvostovalheen levittämistä, eivätkä tuomioistuimet ole ottaneet kantaa asiaan.
Raakuuden perintöä varjostivat natsien Neuvostoliiton-miehityksen aiheuttama mullistus ja sitä seurannut väkivaltainen taistelu. Neuvostoliiton propaganda kuvasi tätä venäläisten johtamaksi suureksi isänmaallissodaksi, jossa Stalinia kuvattiin uuden aikakauden kipeästi kaivatuksi sankarijohtajaksi. 1930-luvun terrorin muisto säilyi kuitenkin erityisesti hallinnon sisällä Stalinin kuolemaan asti 74-vuotiaana vuonna 1953. Nikita Hruštšov seurasi virkaa kommunistisen puolueen ensimmäisenä sihteerinä ja lopulta tuomitsi Stalinin hänen useista rikoksistaan ja hänen perustamastaan "persoonallisuuskultista". Tämä tapahtui Hruštšovin raportissa Neuvostoliiton kommunistisen puolueen 20. kongressille vuonna 1956. Kylmä sota oli tuolloin vakiintunut ja jatkui Neuvostoliiton hajoamiseen asti vuonna 1991 .
Seuranneessa poliittisessa ja taloudellisessa myllerryksessä Boris Jeltsinin johtama uusi hallitus vuonna 1991 kamppaili korruption kanssa. Venäjän yhteiskunnan rikolliset ainekset sekoittuivat salaisen poliisin äänioikeutta vailla oleviin agentteihin sekä keskusjohtoon liittyviin merkkihenkilöihin. Jälkimmäiset pyrkivät hyötymään merkittävästi teollisuuden ja rahoitusalan yksityistämisen kiireestä. Nämä olosuhteet vaikuttivat edelleen valtion toiminnan mekanismeihin. Tässä ympäristössä kasvoton byrokraatti nimeltä Vladimir Putin astui poliittiselle näyttämölle, aluksi Pietarin silloisen pormestarin Anatoli Sobtšakin hallinnossa. Tämän jälkeen hän siirtyi Kremliin presidentin omaisuudenhoitoviraston yhteyshenkilöksi ja myöhemmin presidentin hallinnon apulaispäällikköksi. Putinin nousun yksityiskohdat on esitetty Craig Ungerin teoksessa House of Trump, Masha Gessenin ”The Man Without a Face”, Philip Shortin ”Putin”, Fiona Hillin ja Clifford Gaddyn ”Mr. Putin: Operative within the Kremlin (Geopolitics in the 21stCentury )” sekä Steven Lee Myersin ”The Rise and Reign of Vladimir Putin”.
Vasta otettuaan hallintaansa uuden liittovaltion turvallisuuspalvelun (FSB), KGB:n seuraajan, Putin alkoi manipuloida päivän tapahtumia edukseen. Hän käytti käytettävissään olevia resursseja toimiakseen, jotka lopulta helpottaisivat hänen nousuaan presidentinvirkaan, kun Jeltsin luovutti sen hänelle vuosituhannen vaihteessa. Näistä merkittävimpiä näyttivät olevan kerrostalojen pommi-iskujen järjestäminen, jotka johtivat syytöksiin tšetšeeniterrorismista ja jotka puolestaan oikeuttivat Putinin hyökkäyksen Tšetšeniaan vuonna 1999. Kaksi neljästä pommi-iskusta kohdistui Moskovan kerrostaloihin, ja niissä kuoli yhteensä 300 ihmistä. Näitä tapahtumia on kuvattu sekä Juri Felštinskin että Aleksandr Litvinenkon teoksessa "Venäjän räjäyttäminen: Salainen juoni KGB-terrorin palauttamiseksi" että Karen Dawishan teoksessa "Putinin kleptokratia". Muistamme Litvinenkon salamurhan radioaktiivisella polonium-210:llä Englannissa vuoden 2006 aikana, jonka venäläiset agentit tekivät pian sen jälkeen, kun hän oli paljastanut Putinin yhteydet rikolliseen alamaailmaan.
Tšetšenian sota (1999–2000) osoitti Venäjälle Putinin päättäväisyyden voittaa se, mitä pidettiin konkreettisena uhkana Venäjälle itselleen, ja mahdollisti sellaisen henkilön nousun, joka hänen presidenttikauteensa noustessa oli käytännössä tuntematon maalle. Liittämällä FSB:n rikollisten elementtien jo ennestään korruptoimaan hallintojärjestelmään Putin mahdollisti oman riippuvaisten oligarkkien luokkansa muodostumisen, jota hän rikastutti jatkuvan yksityistämisen kautta. Putinin oman turvallisuuden lisäksi suuri osa Venäjän taloudesta oli nyt keskitetty hallintaan. Kaikki oli määrä tehdä hänestä riippuvaiseksi, aivan kuten Stalinin aikana.
Merkittävä ero oli kuitenkin Putinin tuki Venäjän ortodoksisen kirkon (ROC) uudelleensyntymiselle osana Venäjän elämää. Neuvostoliiton hallinto oli aiemmin hyljännyt ROC:n merkityksettömänä Venäjän kansan elämälle, mutta se perustettiin uudelleen Venäjän historian ja nationalismin perustaksi. Mutta tässä oli käänne. Sen sijaan, että ROC olisi jatkanut rooliaan kristinuskon edistämisessä ihanteidensa tueksi, se on antanut itsensä muuttua poliittiseksi välineeksi, joka tukee Putinin hallinnon pahimpia julmuuksia, ja siitä on tullut jälleen yksi sen riippuvainen taho. Syvälle juurtuneen uskon, nationalismin ja kohtalon liitto sekä vahvan ja pelokkaan johtajan luominen Putinissa on luonut jälleen yhden henkilökultin, joka on upotettu Venäjän eetokseen. Sotaisa retoriikka ruokkii tätä narratiivia. Huolimatta siitä, kuinka harhaanjohtava kohtalo on, tarkoitus näyttää olevan se, millä on merkitystä.
Yksi räikeimmistä esimerkeistä kulttimaista kieltä tukevan retoriikan laajuudesta on Venäjän turvallisuusneuvoston nykyisen varapuheenjohtajan ja Venäjän entisen presidentin (2008–2012) Dmitri Medvedevin äskettäinen satanismin edistäminen. Äskettäisessä puheessaanhän viittaa Ukrainan "hulluihin natsi-narkomaaneihin" ja tarpeeseen "pysäyttää helvetin ylin hallitsija", mikä kenties viittaa Yhdysvaltojen ja sen länsiliittolaisten rooliin Ukrainan tukemisessa. Yksinkertaisesti sanottuna kyse on hyvän ja pahan taistelusta, ja painotetaan ajatusta, että Putinin hallinto on ainoa totuuden levittäjä ja että kaikki muu on "monimutkaisia valheita".
Tässä ei ole yhtään selvempää Voltairen kehotus, että "ne, jotka voivat saada sinut uskomaan järjettömyyksiin, voivat saada sinut tekemään julmuuksia". Näyttää siltä, että kansakunta voidaan saada tekemään julmuuksia, kun se on sitoutunut kulttiin, ja se on sitoutunut kulttiin, kun se on alkanut uskoa järjettömyyksiin.
Sarja murhia, jotka on kohdistettu poliittisiin kilpailijoihin, toimittajiin, aktivisteihin, virkamiehiin ja oligarkkeihin, jotka ovat kyseenalaistaneet Putinin legitimiteetin tai hänen hallintonsa, ei ole onnistunut vaientamaan oppositiota. Samalla mitalla Putin on kuitenkin onnistunut luomaan ja ylläpitämään pelkoon perustuvaa autoritaarista hallintoa, joka edelleen hallitsee Venäjän yhteiskuntaa narratiivilla, joka ilmentää kansallisen kohtalon tunnetta, vaikka sen perustana ovat ilmeiset rikolliset puutteet. Näin ollen jälleen kerran vainoharhainen johtaja on perustanut kultin, joka pyrkii ylläpitämään ajatusta, että tämä yksin varmistaa maan tulevaisuuden, mutta mikään ei voisi olla kauempana totuudesta.
Tekijänoikeus @Kost Elisevich, MD, PhD 2022. Kaikki oikeudet pidätetään. Tämän sisällön laiton kopiointi johtaa välittömiin oikeustoimiin.
Vau. Vielä kerran kiitos.