Mikä pakottaa yksilön tarkastelemaan, mitä voidaan saavuttaa rauhan, monenvälisyyden ja vakauden tuomiseksi globaaliin yhteisöön, vain käyttääkseen alustaa yleisönsä polarisointiin propagandalla, joka pyrkii luomaan eripuraa oman kansakunnan tavoitteiden edistämiseksi? Diplomatia ei ole tällaisten ihmisten tehtävä. Se on pikemminkin propagandistien aluetta, jotka vääristelevät totuutta, levittävät suoranaista disinformaatiota ja manipuloivat joukkotiedotusvälineitä edistääkseen eripuraa, väittääkseen olevansa uhreja ja syyttääkseen muita selvästi itse tekemistään julmuuksista. Tämä käytös ei ole pelkästään yksittäisen kansakunnan käytäntö, vaan se ansaitsee erityistä huomiota Venäjän federaation ja sen päädiplomaatin tapauksessa räikeiden petosyritysten vuoksi, joita harjoitetaan säännöllisesti maailman näyttämöllä. Näennäisesti tietämättöminä monien näiden lausuntojen pellemäisyydestä, ponnisteluja jatketaan samalla tavalla, herättäen naurua joissakin, hiljaista epäuskoa toisissa ja hiljaista hyväksyntää samanmielisissä autoritaarisissa hallinnoissa, jotka pyrkivät omiin haluamiinsa tuloksiin samankaltaisilla menetelmillä.
Venäjän federaation 73-vuotias ulkoministeri Sergei Viktorovitš Lavrov on toiminut nykyisessä virassaan vuodesta 2004 lähtien, ja sitä ennen, vuosina 1994–2004, hän oli Yhdistyneiden Kansakuntien (YK) pysyvä edustaja. Hän valmistui Moskovan valtion kansainvälisten suhteiden instituutista vuonna 1972 ja siirtyi ulkoministeriöön neuvonantajaksi ja kääntäjäksi Venäjän Sri Lankan-suurlähetystöön, jossa hänestä lopulta tuli attasea. Hän palasi Moskovaan vuonna 1976 työskennelläkseen Neuvostoliiton kansainvälisten taloussuhteiden osastolla, jossa hän nousi toiseksi sihteeriksi ja työskenteli analyytikkona tutustuen useisiin kansainvälisiin järjestöihin. Lavrov muutti New York Cityyn ja hänestä tuli Neuvostoliiton YK-edustuston vanhempi neuvonantaja vuonna 1981, ja pysyi siellä vuoteen 1988 asti, jolloin hän palasi takaisin Moskovaan Neuvostoliiton kansainvälisten taloussuhteiden osaston varajohtajaksi.

Kuva: lev radin
Neuvostoliiton hajoamiseen johtaneen myllerryksen aikana Lavrov nousi ulkoministeriön kansainvälisten järjestöjen johtajaksi vuonna 1990 ja myöhemmin kansainvälisten järjestöjen ja globaalien kysymysten osaston johtajaksi silloisessa Venäjän Neuvostoliiton sosialistisessa federatiivisessa tasavallassa (VSFNT). VSFNT:stä tuli hallitseva yksikkö uudessa Itsenäisten valtioiden yhteisössä (IVY), joka muodostettiin entisistä Neuvostoliiton neuvostotasavalloista vuoden 1991 Alma-Atan pöytäkirjoihin sisältyvän uuden sopimuksen nojalla. Lavrovin tehtävänä oli valvoa IVY-maiden ihmisoikeuksia ja kansainvälistä kulttuuriyhteistyötä. Vuonna 1992 hän nousi arvostettuun Venäjän SFNT:n täysivaltaiseksi ylimääräiseksi suurlähettilääksi ja jatkoi työtään ulkoasiainhallinnossa, kunnes palasi YK:hon vuonna 1994 pysyväksi edustajaksi. YK-kautensa aikana hän toimi turvallisuusneuvoston puheenjohtajana toistuvasti pysyvien jäsenvaltioiden välisen vuorotteluohjelman mukaisesti vuosina 1994–2004.
Vuonna 2004 Vladimir Putin nimitti Lavrovin ulkoministeriksi. Tässä virassa Lavrovin mielipiteet ovat vaihdelleet kovasta ja hienostuneesta neuvottelijasta, jota Patrick Jackson kuvaili teoksessaan ”Profile: Putin's foreign minister Lavrov”, Putinin aggressiivisen ulkopolitiikan kannattajaan ja selkeämmin ”ääliöön”, kuten Michael Isikoffin ja David Cornin kirjassa ”Russian Roulette: The Inside Story of Putin's War on America and the Election of Donald Trump” mainitaan. Lavrov on toki osoittanut kykyä petokseen, hämärtämiseen ja narratiivien levittämiseen, jotka edistävät disinformaatiota ja totuuden vääristelyä, jotka kaikki ovat ominaisia Putinin hallinnolle. Tämä oli ilmeisintä välittömästi ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan 24. helmikuuta 2022, jolloin hän kielsi avoimesti kaikki aikomukset mahdollisesta hyökkäyksestä kaikista päinvastaisista merkeistä huolimatta. Olipa hänellä suoraa tietoa suunnitelmista tai ei, on kysyttävä, miten Venäjän SFNT:n ulkoministeri saattoi olla huomaamatta, että massiivista sotilaallista läsnäoloa Ukrainan rajalla ei pidettäisi tahallisena, varsinkin kun Krim oli jo laittomasti liitetty Venäjään ja Minskin sopimukset olivat selvästi epäonnistuneet. Ja millainen hallinto ei ilmoittaisi omalle ulkoministerilleen teosta, joka niin selvästi rikkoi kansainvälisiä normeja ja asetti maan ristiriitaan useiden sen allekirjoittamien, kansakuntien suvereniteettia kunnioittavien sopimusten kanssa. Oliko kyseessä siis sokea tietämättömyys, joka ei ole korkean tason diplomaatille sopivaa, strutsimainen välttelyyritys vai hallinnon tottunut taipumus, joka oli niin juurtunut tavanomaiseen petokseen ja disinformaatioon, ettei se enää välittänyt siitä, miten se nähtiin?
Toteutettuaan nyt hyökkäyksen ja saatuaan osakseen enemmistön maailmanlaajuisen yhteisön tuomion tästä ja sitä seuranneista julmuuksista, Lavrov ryhtyy Putinin esittämään narratiiviin, jonka mukaan Venäjä on ryhtynyt taisteluun "natsihallintoa". Tähän mennessä harvat, jos mitkään, kansakunnat voivat väittää, ettei maassa ole oikeistolaista ultranationalismia. Mutta juuri Venäjä suojelee itseään uusnatseiksi julistautuneita elementtejä Venäjän keisarillisessa liikkeessään. Jälkimmäinen on edistänyt Venäjän vaikutusvallan laajentamista naapurimaihin ja tarjonnut koulutusta valkoisen ylivallan kannattajille ja uusnatsiryhmille Euroopassa yhteiskunnallisen epävakauden edistämiseksi. Venäjän Wagner-ryhmä, puolisotilaallinen palkkasoturijärjestö, ei näytä olevan kaukana perässä väittäessään samaa asemaa laajalle levinneellä läsnäolollaan useissa maissa ja toteuttaen sotilasoperaatioita autoritaaristen hallintojen tai valtaan pyrkivien kapinallisryhmien tukemiseksi. Sen läsnäolo on luonut epävakautta ja varmistanut suotuisat olosuhteet tiettyjen resurssien tai strategisten alueiden hankkimiselle, mikä hyödyttäisi Venäjää ja laajentaisi sen globaalia ulottuvuutta.
Viimeaikaisessa roolissaan turvallisuusneuvoston puheenjohtajana Lavrov on käyttänyt tilaisuutta hyväkseen kääntääkseen huomion pois Venäjän nykyisestä rikollisesta toiminnasta Ukrainassa ja ohjatakseen huomion kuluneeseen uhriretoriikkaan, jossa länsimaiden väitetään käyttävän vaikutusvaltaansa maailmanlaajuisesti edistääkseen Venäjän-vastaisia mielipiteitä. Vasta nyt hän yhdistää Venäjän sen autoritaarisiin kumppanijärjestelmiin sekä Yhdysvaltojen (USA) ja Euroopan unionin (EU) ulkopuolisen maailman yhdistelmäksi, jonka väitetään edustavan uutta maailman temaattista monenvälisyyden järjestystä korvaamaan hänen näkemyksensä ylimielisen lännen ja sen globaalin hallitsevuuden. Samalla hän ei onnistu sovittamaan yhteen kansallisen suvereniteetin käsitettä, sellaisena kuin Venäjä saattaa sen määritellä, nykyisen perusteettoman hyökkäyksensä Ukrainaan ja ihmisoikeusloukkaustensa kanssa muissa Lähi-idän ja Afrikan. Lavrovin maailmankatsomus näyttää olevan ristiriidassa Venäjän käyttäytymisen kanssa maailmanlaajuisesti ja ohjaa jälleen kerran huomion hänen todellisiin aikomuksiinsa edistää sellaista retoriikkaa, joka näyttää yhdistävän osan maailmaa toista vastaan. Tämä on tuttu kaava, joka tuo mieleen kylmän sodan, jossa tavoiteltiin aktiivista maailmanjakoa, mikä johti vain globaaliin vastakkainasetteluun.
Syytökset keskittyvät väistämättä Pohjois-Atlantin liittoon (NATO) ja EU:hun, joita Lavrov pitää hyökkääjinä Ukrainan nykyisessä konfliktissa. Nämä keskittyvät Lavrovin väitteeseen, jonka mukaan Nato ja EU ovat muodostaneet "strategisen kumppanuuden", jonka luonteena on näennäisesti uhkailla Venäjää, ikään kuin sanoakseen, että niiden tulisi pidättäytyä vastustamasta Venäjän avointa hyökkäystä naapurivaltioon ja hyväksyä tilanne sellaisena kuin Venäjä sen yksin näkee. Lavrov ennustaa, että "erikoissotilasoperaatio" Ukrainassa "loppuu vain, jos havaitsemme lännen pyrkimysten saavuttaa hegemoniaansa loppuvan", jolloin meidän on oletettava, että Venäjä itse vain käyttäytyy tavalla, jolla ei ole imperialistisia aikomuksia, ja että sen hyökkäykset Ukrainassa ovat täysin oikeutettuja. Tämän lisäksi Lavrov uskoo, että Nato-EU-liitto aikoo seuraavaksi laajentua itään Moldovaan , mutta ei mainitse mitään Venäjän vakiintuneesta sotilaallisesta läsnäolosta Moldovan koillisosassa sijaitsevassa Venäjä-mielisessä Transnistrian erillisalueella eikä Venäjän äskettäin paljastamasta suunnitellusta vallankaappauksesta, jolla yritettiin vallankaappausta maan valittua länsimielistä hallitusta vastaan.

Sodan alkuvaiheessa Lavrov oli jo ylittänyt rajan osoittaen propagandistisia ominaisuuksiaan häpeilemättömällä lausunnallaan, että Venäjä itse asiassa "ei hyökännyt Ukrainaan". Tämä oli erityisen karkea lausunto, kun Venäjän armeijan tekemät sotarikokset olivat jo todisteita ja median selvästi dokumentoimia. Tällaisten kommenttien edessä minkäänlaisen diplomatian on vaikea edetä. Lavrovin tarkoitus oli siis selvä. Hänen roolinsa ei olisi diplomaatin tai ulkopoliittisen neuvonantajan rooli, vaan pikemminkin disinformaation välittäjän, joka esittäisi perusteetonta materiaalia ja ohjaisi huomion pois hallintonsa tekemistä selkeistä rikkomuksista. Venäjän disinformaatio tunnistettiin "vakavaksi kansainväliseksi uhaksi" kaikkialla Euroopassa jo kauan ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö (Etyj), joka seuraa asevalvontaa, journalismin vapauksia, oikeudenmukaisia vaaleja ja ihmisoikeuksia 57 maan alueellaan, on dokumentoinut kritiikkiä Venäjän toistuvista 24. helmikuuta 2022 tapahtuneen hyökkäyksen kiistämisistä ja omien toimittajiensa vainosta Ukrainan tilanteen todellisuuden raportoinnista. Vaikka Venäjä ei välitä totuudesta, sen maailmanlaajuinen propaganda on uutiskanaviensa RT:n ja Sputnik Newsin kautta onnistunut värväämään ulkomaisia mediakommentaattoreita edistämään tarkoitustaan. Tämä on erityisen hyödyllistä silloin, kun näillä kommentaattoreilla on samanlaisia asenteita ja he levittävät propagandaa yleisölleen tutulla tavalla, tavanomaisella vihan elementillä vakuuttavamman lähestymistavan aikaansaamiseksi.
Tucker Carlsonillaei ollut Fox Newsilla työskentelyn aikana osoitettua näkemystä Venäjän ja Ukrainan välisestä sodasta tai sen historiallisesta taustasta, hän päätti kommentoida asiaa lausumalla katsojilleen venäläisen propagandan keskeisiä elementtejä. Tarkoituksena oli ainoastaan saada amerikkalaiset luopumaan kiinnostuksesta. Lavrov arvosti luonnollisesti hänen puolestaan tehtyä työtä ja oli erittäin pahoillaan Carlsonin äskettäisestä irtisanomisesta.Hän käytti sitä tilaisuutena nostaa esiin kysymyksiä tärkeän äänen menettämisestä, jolla oli myönteinen näkökulma Venäjän sotaan amerikkalaisesta kulutuksesta. Carlsonin irtisanomiseen liittyvistä olosuhteista, erityisesti siitä osasta, jossa vastuullisen televisiotoiminnan etiikka kyseenalaistettiin ja Fox News -kanavan sisällä raportoitiin räikeästä toiminnasta, . Vasta Carlsonin ulkomainen tuki antoi merkitystä Lavrovin valitsemalle vaihtoehtoiselle todellisuudelle.
Steve Rosenbergin Lavroville kesäkuussa 2022 antama haastattelu BBC:lle antaa jonkinlaisen käsityksen siitä, miten Lavrov käsittelee kysymyksiä, jotka kyseenalaistavat hänen käsityksensä todellisuudesta. Hän toisti, että "emme hyökänneet Ukrainaan", koska "julistimme erityissotilasoperaation" ja "meillä ei ollut muuta tapaa selittää lännelle, että Ukrainan vetäminen Natoon oli rikos". Tällaisten vastausten edessä on ehkä parasta muistaa Thomas Painen kehotus: "Väitteleminen jonkun kanssa, joka on luopunut järjen käytöstä, on kuin antaisi lääkettä kuolleille." Tämä on kenties ensimmäinen ymmärrettävä seikka, eli sen ymmärtäminen, ettei Lavrovia näytä kiinnostavan, onko järjellä merkitystä hänen lausunnoissaan, kunhan käytetään tiettyjä suositeltuja sanoja ja esitystapa on riittävän sujuva. Toisissa tapauksissa Lavrov ei yksinkertaisesti vastaa kysymykseen, vaan yrittää ohjata kerrontaa vastaamaan omaa agendaansa useista asiaan liittymättömistä merkinnöistä huolimatta.

”Rosenberg: Ennen kuin Putin päätti ilmoittaa ”erikoissotilasoperaation”, kuten hän sitä kutsuu, aloittamisesta, kysyikö hän teiltä neuvoa siitä, oliko se hyvä idea?”Rosenberg: Ennen kuin Putin päätti ilmoittaa ”erikoissotilasoperaation”, kuten hän sitä kutsuu, aloittamisesta, kysyikö hän teiltä neuvoa siitä, oliko se hyvä idea?
Lavrov: Jokaisessa valtiossa on päätöksentekomekanismi, ja tässä tapauksessa Venäjän federaatiossa mekanismi otettiin käyttöön kokonaisuudessaan.
Rosenberg: Mutta kysyikö hän neuvoasi?
Lavrov: Selitän teille uudelleen. On joitakin asioita, joita emme sano julkisesti. Päätöksenteolle on olemassa mekanismi, ja tätä mekanismia on noudatettu.
Rosenberg: Kysyn teiltä, koska olette ollut ulkoministeri 18 vuotta ja naapurivaltioon hyökkääminen on "ulkoinen asia". Presidentti luultavasti tietää, että hyökkäyksellä olisi vakavia kansainvälisiä seurauksia, joten oletin hänen kysyneen neuvoanne.
Lavrov: Steven, olet erittäin kokenut toimittaja. Tunnet Venäjän ja entisen Neuvostoliiton alueen todellisuuden. Kysymyksesi kuulostaa siltä kuin haluaisit peruuttaa kaiken; "peruuttaa kulttuurin". Kaiken, mikä tapahtui ennen 24. helmikuuta.
Rosenberg: Haluan vain selventää rooliasi tässä.
Lavrov: Kahdeksan vuoden ajan ulkoministeriö ja puolustusministeriö yhdessä tiedustelupalveluidemme kanssa ovat vaatineet YK:n turvallisuusneuvoston yksimielisesti hyväksymien Minskin sopimusten täytäntöönpanoa. Kahdeksan vuoden ajan onnistuimme suostuttelemaan Donetskin ja Luhanskin kansantasavallat, jotka, kuten muistatte vuonna 2014, vastauksena Kiovan uusnatsien kansannousuun, julistivat itsenäisyytensä. Suostuttelimme heidät allekirjoittamaan Minskin sopimukset, jotka takasivat Ukrainan alueellisen koskemattomuuden ja suvereniteetin. Mutta nyt, kun Scholz sanoo, että meidän on pakotettava Venäjä tekemään Ukrainan kanssa sopimus, joka kunnioittaa Ukrainan alueellista koskemattomuutta ja suvereniteettia, minusta tuntuu kuin hän olisi eri planeetalla, jossain avaruudessa. Kahdeksan vuoden ajan yritimme saada aikaan näiden sopimusten täytäntöönpanoa, jotka takasivat Ukrainan valtion alueellisen koskemattomuuden.
Lainaus Steve Rosenbergin BBC:n haastattelusta, lähde yllä.

Lavrov ei koskaan vastannut hänelle useita kertoja esitettyyn kysymykseen, mutta lopulta hän esitti asian, jonka hän aikoi tuoda esiin haastattelussa, eli oikeuttaa hyökkäyksen. Mutta vetoaminen vuoden 2014–2015 Minskin sopimuksiin oikeutuksena jää surkeasti jälkeen aiotusta. Kuten Wolfgang Sporrer asian ilmaisi, ”Minskin sopimukset eivät puuttuneet Venäjän ja Ukrainan välisen konfliktin perimmäiseen syyhyn”. Konflikti liittyi itse asiassa Venäjän menettämään kontrollia Ukrainan sisä- ja ulkopolitiikasta ja Ukrainan kallistumiseen länteen, sen haluun liittyä EU:hun ja harkita yhteistyötä Naton kanssa. Tässä kohtaa tajutaan se, mitä Zbigniew Brzezinskijulisti asian ytimeksi: ”Ei voida tarpeeksi korostaa, että ilman Ukrainaa Venäjä lakkaa olemasta imperiumi.” Putinille tämä oli asian ydin eikä Donbasin aluekiista, kuten Lavrov haluaa osoittaa. Mitä tulee tähän tiettyyn Itä-Ukrainan alueeseen, Venäjän tuki sen separatistiselle liikkeelle oli alueella jo pitkään vakiintunutta, ja Wagner-ryhmä oli asettunut sinne jo huhtikuussa 2014 kauan ennen Minskin konferenssien alkua. Minskin sopimusten määräykset olivat liian lukuisia, eikä niiden toteuttamiskeinoja ollut määritelty, joten Lavrovin valittamat "täytäntöönpanot" eivät todennäköisesti toteutuneet tehokkaasti. Venäjän tukemia joukkoja ei vedetty pois alueelta, Etyjin erityistarkkailuoperaatiolle ei annettu turvallista pääsyä alueelle, ja Venäjää muistutettiin sen velvoitteista vielä vuonna 2020. Putin lopulta julisti Minskin sopimukset mitättömiksi ja tunnusti virallisesti Donetskin ja Luhanskin kansantasavallat välittömästi ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan.

On ollut viitteitä siitä, että Lavrovin loisto on hiipunut ja hänen asemansa Putinin kiertoradalla ajautunut planeetan ulkopuolelle. Ulkomaisten toimittajien kysymyksiin annetut omituiset vastaukset, jotka ovat vain nolottaneet häntä maailman näyttämöllä, vahvistavat käsitystä, että hänellä ei ole enää paljon merkitystä hallinnon sisällä muuten kuin olla yksi äänitorvi sen propagandan levittämiseksi. Näin ollen hän riittää nykyisessä roolissaan siihen arvoon, jonka hallinto sille antaa.
Lavrovia kohtaan ei voida osoittaa juurikaan myötätuntoa, sillä hänen uskollisuutensa Putinille ja petostarpeensa huomioon ottaen hän on saavuttanut henkilökohtaista hyötyä yksityiselämässään . Arvioidulla 20 miljoonan dollarin nettovarallisuudella ja 1,5 miljoonan dollarin vuosipalkalla hän tarjosi tyttärelleen elämän Yhdysvalloissa suurimman osan tämän nuoruudesta. Siellä tytär kävi Manhattan Schoolia ja Columbian yliopistoa, jossa hän suoritti kandidaatin tutkinnon valtiotieteessä. Hän muutti Lontooseen vuonna 2014 aloittaakseen uransa taidemaailmassa ennen kuin meni naimisiin ja asettui lopulta Moskovaan. Hänen maineensa kärsi, kun Yhdysvallat asetti hänelle pakotteita vuonna 2022 osana toimeenpanomääräystä, joka liittyi Venäjän virkamiehille ja heidän sukulaisilleen, joiden varoja on salattu, määrättyihin taloudellisiin seuraamuksiin. Useat taiteilijat ovat lähteneet hänen yrityksestään, Smart Artista, protestoidakseen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Myös hänen aviomiehelleen on asetettu EU:n pakotteita osallistumisestaan rahoitussektoreihin, jotka ovat hyödyttäneet Venäjän hallitusta. Vähemmän huomiota herättävää, mutta huomattavaa epäilystä herättävää, on ollut Lavrovin kahden viime vuosikymmenen aikana antama tuki väitetylle rakastajattarelle, jonka 21-vuotias tytär pystyi ostamaan ylellisen asunnon Länsi-Lontoon Kensingtonin kaupunginosasta 4,4 miljoonan punnan käteismaksulla, joka vuonna 2016 kaupan tekohetkellä oli arviolta 5,4 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria. Lavrov kävi yksityistä sisäoppilaitosta Bristolissa, suoritti poliittisen taloustieteen tutkinnon Loughborough'n yliopistossa ja lopulta taloustieteen ja liiketoimintastrategian maisterin tutkinnon Imperial College Londonissa. Vuonna 2022 Britannian hallitus asetti hänelle pakotteita korruptiosta, joka liittyi laajempiin syytöksiin Venäjän taloudellisista väärinkäytöksistä
Näyttää siltä, että historia tulee kohtelemaan Lavrovia epäystävällisesti ja perusteltuista syistä. Venäjän ulkopolitiikan agenttina Neuvostoliiton kommunistihallinnossa hänen aikomuksensa ovat saattaneet olla enemmänkin kansainvälisten diplomaattisten piireiden odotettuja. Neuvostoliiton romahtamista seurannut 1990-luvun siirtymäkaaos upotti hänet täysin eri alueelle, erityisesti uuden vuosituhannen alkaessa. Putinin hallintomalli myrkyllisine nationalismin, rikollisen yritystoiminnan ja uskonnollisen kiihkon sekoituksineen on tuonut mukanaan uuden näkökulman Venäjän imperialismin vanhaan teemaan, sellaisen, johon oikeusvaltioperiaate ei kuulu. Naurettavat ajatukset hyökätä hyökkäämättömään naapurivaltioon, kuten Ukrainaan, "itsepuolustustarkoituksessa", samalla kun viitataan epämääräisesti YK:n peruskirjan 51 artiklaan oikeutuksena, ovat loukkaus ihmisälyä vastaan ja sopimattomia korkealle diplomaatille. Ainoa uhka Venäjälle oli Ukrainan halu itsemääräämisoikeuteen ja yhteistyöhön lännen kanssa, mikä on sietämätöntä hallinnolle, joka ei ole halukas irtautumaan historiallisesta oikeutuksen tunteestaan uuteen maailmanjärjestykseen.
Miten diplomatia vaikuttaa tällaiseen ympäristöön? No, herra Lavrovin, joka ei ole enää diplomaatti, on mentävä kohti narratiivin muuttamista kritisoimalla "sääntöihin perustuvaa järjestystä", jonka hän uskoo olevan länsimaiden standardien mukainen. Hän väittää, että nämä samat standardit asettavat "laittomia yksipuolisia rajoituksia", joita muun maailman on noudatettava. Hän pyrkii eristämään lännen globaalista yhteisöstä demonisoimalla sitä sen "ilmeisen uuskolonialistisen suuntautumisen" vuoksi, joka on tuttu klise, jonka hän on omaksunut. "Sääntöihin perustuva järjestys", jonka kanssa Lavrovilla näyttää olevan vaikeuksia, koskee kansallisten rajojen kunnioittamista ja niiden kansojen, mukaan lukien Venäjän, velvoitteita, jotka allekirjoittavat sopimuksia niiden tosiasiallisesta kunnioittamisesta. Samat säännöt koskevat myös kansojen toimintaa kansanmurhan ja lukuisten julmuuksien pidättäytymisessä, joista Venäjää nyt syytetään.
Historia ei ole armollinen, herra Lavrov.
Tekijänoikeus @Kost Elisevich, MD, PhD 2023. Kaikki oikeudet pidätetään. Tämän sisällön laiton kopiointi johtaa välittömiin oikeustoimiin.