Ukrainan nationalismin ja sen puolueellisen liikkeen historia

Maailmanlaajuiset reaktiot Venäjän pyrkimyksiin leimata ukrainalaisia ​​natseiksi ovat vaihdelleet kohteliaasta epäuskosta kyyniseen nauruun jälleen yhden kömpelön propagandistisen yrityksen yli, jolla pyritään oikeuttamaan Ukrainan hyökkäyksen tarve. Leima on toiminut keinona epäinhimillistää kansaa, joka uskaltaa vastustaa sitä, mitä Putin pitää Venäjän kohtalona. Tämä vastustus on todellisuudessa ilmaus nationalismista, ideologiasta, joka korostaa lojaalisuutta, omistautumista tai kuuliaisuutta kansakunnalle Britannican mukaan. Ukrainan vastarinta Venäjän sortoa vastaan ​​on ollut olemassa Venäjän keisarikunnan ajoista lähtien, 1700-ja 1800- luvuilta, mutta nykyään Putinin hallinnon on kätevää sekoittaa Ukrainan kansallisuustunne fasistiseen ideologiaan.

Voidaan sanoa, että useimmissa, ellei kaikissa, maissa on ollut ja saattaa edelleen olla äärioikeistolaisten ultranationalistien leimoja kantavia ryhmittymiä. Tämä piti varmasti paikkansa Ukrainassa ennen stalinistista kautta ja sen aikana, kun Ukraina joutui 1930-luvulla kansanmurhan kohteeksi pakotetun maatalouspolitiikan seurauksena. Tämä aiheutti ennennäkemättömän mittakaavan nälänhätää näin hedelmällisessä maassa. 1920- ja 30-luvuilla syntyi sekä ultranationalistisen että maltillisempien johtajien alaisuudessa Venäjän vastainen partisaaniliike, joka haastoi Venäjän vallan sissitaktiikoilla, pääasiassa maaseudulla. Tällaisen partisaanitoiminnan juuret ovat 1500- ja 1600 - luvuille ulottuvissa nationalismin käsitteissä. Ukrainan nykyinen konflikti liittyy kuitenkin enemmän 1900 -luvun tapahtumiin , joten aloitamme siitä.

Kiova, Ukraina – 21. tammikuuta 2014. Kuva: SatiJoy

Venäjän liitto natsi-Saksan kanssa toisen maailmansodan puhkeamisessa, sen pian sen jälkeen tekemät julmuudet läheisessä Puolassa ja Ukrainassa sekä natsien hyökkäys sekä Ukrainaan että Venäjälle vuonna 1941 syöksivät koko alueen kaaokseen. Eri ukrainalaiset ryhmittymät taistelivat nyt natseja vastaan ​​venäläisten rinnalla ja venäläisiä vastaan ​​natsien rinnalla, kaikki tarkoituksenaan päästä eroon molemmista tunkeilijoista. Osittainen ratkaisu tuli natsi-Saksan kukistuessa vuonna 1945, mikä mahdollisti maanalaisen toiminnan jatkumisen 1950-luvulla jälleen yksinomaan Venäjää vastaan. Suuri osa tästä toiminnasta laantui Stalinin kuolemaan mennessä vuonna 1953. Koko Neuvostoliiton olemassaolon ajan vuoteen 1991 asti ukrainalainen nationalistinen mieliala jatkui sekä maan sisällä että ulkomailla ukrainalaisten diasporan keskuudessa sodan jälkeen. Venäjä-myönteinen elementti kuitenkin säilyi myös erityisesti Ukrainan itäosassa, missä venäläisten siirtokunnat olivat selvempiä. Tämä on johtanut haasteisiin Ukrainalle, kun se nousi itsenäiseksi kokonaisuudeksi vuonna 1991 Neuvostoliiton hajotessa.

Kiova, Ukraina – 8. joulukuuta 2013. Kuva: igartist

Vuonna 2013 Ukrainan Venäjä-mielinen presidentti Viktor Janukovitš rikkoi vaalilupauksensa liittyä Euroopan unioniin. Seurannut Euromaidan-mielenosoitus johti Janukovitšin syrjäyttämiseen ja hänen pakenemiseensa Venäjälle. Uudet vaalit toivat ensin Petro Porošenkon valtaan viideksi vuodeksi ja sen jälkeen Volodymyr Zelenskyin. Venäjän miehitys Krimille tapahtui pian Janukovitšin hallituksen kaatumisen jälkeen. Kyseenalaisen arvoinen kansanäänestys johti Krimin laittomaan liittämiseen Venäjään vuonna 2014. Itä-Ukrainan Venäjä-mielisen separatistisen liikkeen militarisointi oli käynnissä pian sen jälkeen, ja kävi selväksi, että Ukrainan oli pidettävä pintansa tai luovuttava huomattava maa-alue ansaitsemattomalle kansakunnalle. Venäjänvastainen aktivismi ilmeni monin eri tavoin ja sisälsi puolisotilaallisten järjestöjen perustamisen taistelemaan Ukrainan armeijan rinnalla.

Azovin rykmentti nousi alun perin yhdeksi näistä organisaatioista. Vladimir Putinin propagandakoneisto on keskittänyt sen uusnatsimaiseksi kokonaisuudeksi. Äärinationalistit perustivat rykmentin vapaaehtoisena miliisiryhmänä vuonna 2014 erityisesti taistelemaan Venäjä-mielisiä separatisteja vastaan ​​Donbasin alueella, ja sen tukikohta oli Mariupolissa. Se liitettiin Ukrainan kansalliskaartiin vuoden 2014 lopulla, jolloin siitä tuli kattavampi komentorakenne. Tämä johti äärioikeistolaisten nationalististen elementtien poistamiseen sen riveistä, mikä mahdollisti sen sulauttamisen tehokkaaksi taisteluyksiköksi armeijan sisällä. Kaikki poliittiset kytkökset oikeistolaisiin ryhmittymiin jäivät kauas taakse. Sen riveihin tuli paitsi ukrainalaisia ​​myös juutalaisia, venäläisiä ja Krimin tataareja, joiden on noudatettava kansalliskaartin kurinpitolakia "kunnioittaakseen ihmisoikeuksia, kunniaa ja arvokkuutta". Rykmentin paljon julkisuutta saanut taistelu Venäjän joukkoja vastaan ​​Mariupolissa päättyi pitkittyneeseen viimeiseen taisteluun Azovin rauta- ja terästehtaalla, jossa se joutui antautumaan toukokuussa 2022 keskusjohdon käskystä. Rykmenttiin värväytyminen on pysynyt erittäin suosittuna sen prosessin aikana saavuttaman arvostuksen vuoksi.

Kiova, Ukraina – 11. joulukuuta 2013. Kuva: panaramka

Sama aktivismi, joka alun perin ilmeni sotilaallisesti, oli jo ilmaissut sitä poliittisesti. Vuosien 1999 ja 2004 välillä syntyi äärioikeistolainen nationalistinen liike, Ukrainan Sosialis-kansallinen puolue (SNPU). SNPU muutti nimensä Svobodaksi (”Vapaus”) vuonna 2004 ja omaksui vähemmän räikeän sävyn houkutellakseen laajempaa äänestäjäkuntaa. SNPU:sta irtautunut ryhmittymä, ”Ukrainan Patriootti”, säilytti alkuperäisen kantansa nationalistisen liikkeen ”eturintamassa”. Sen tehtävänä on edelleen tukea aktiivista vastarintaa Venäjän puuttumista Ukrainan asioihin vastaan. Vuonna 2011 äärioikeistolaisia ​​aktivisteja pidätettiin Vladimir Leninin patsaan räjäyttämissuunnitelmasta Kiovan alueella Boryspilissa. Vuoden 2013 lopulla alkaneen Euromaidan-mielenosoituksen aikana Ukrainan Patrioottipuolueen ja muiden nationalististen puolueiden militantit kohtasivat mellakkapoliisin ja hyökkäsivät Venäjä-mielisen Alueiden puolueen päämajaan Kiovassa. Ukrainan nykysukupolvet ovat tulleet tietoisemmiksi Venäjän aikeista pakottaa heidät suuntaan, jota he eivät hyväksy, puuttumalla maan poliittisiin, taloudellisiin ja kulttuurisiin instituutioihin. Vastarinta tätä vastaan ​​on juurtunut. Mutta tämä ei ole uusi asia.

Kasakkahetmanaatin hallitsemalla nykyisen Ukrainan alueella itsenäisyyden ja itsemääräämisoikeuden halu on ollut olemassa 1500-ja 1600- luvuilta lähtien. Tuolloin suuri osa Ukrainasta, sellaisena kuin me sen nykyään tunnemme, sijaitsi Puolan-Liettuan yhteisössä ja erityisesti puolalaisen aateliston hallinnassa. Kolme Puolan jakoa vuosina 1772–1795, joiden aikana hallitsevat naapurivallat Preussi, Itävalta ja Venäjä luovuttivat suuren osan Keski- ja Itä-Ukrainasta Venäjälle. Samalla tavalla läntiset ukrainankieliset alueet Galicia ja Bukovina liittyivät Taka-Karpatiaan Itävalta-Unkarin keisarikuntaan, jossa kaikki kolme pysyivät 125 vuotta, kunnes se romahti ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Krim, joka oli ollut osa Ottomaanien valtakuntaa, oli sulautettu Venäjän keisarikuntaan vuonna 1783.

Venäjän ortodoksinen kirkko asetettiin Ukrainan hallitsevaksi uskonnoksi, ja siitä tuli nopeasti keino venäläistämispolitiikan toteuttamiseen ukrainan kielen ja kulttuurin heikentämiseksi. Ukrainan kansallinen herätys kuitenkin syntyi tästä huolimatta kirjallisuuden kasvun myötä, jota edistivät sellaiset kyvyt kuin Taras Ševtšenko (1814-1861), joka vaikutti Ukrainan poliittiseen ajatteluun useiden sukupolvien ajan aikansa jälkeen. Hänen runoutensa oli syytös Ukrainassa tuolloin koetusta sosiaalisesta sorrosta ja muistutti ukrainalaisia ​​heidän kasakkaperinnöstään ja sen soturiyhteiskunnassa vallitsevista tasa-arvoperiaatteista. Venäläisten reaktio tähän liikkeeseen johti ukrainankielisten julkaisujen ja teatteriesitysten kieltämiseen. Koulutusta rajoitettiin, mikä johti ukrainalaisten korkeaan lukutaidottomuuden määrään. Venäläiset historioitsijat tarjosivat tsaarinhallinnolle tarinan, joka omaksui paljon vanhemman Kiovan Venäjän ajan Ukrainassa kertomukseksi, joka näki Venäjän oman nousun useiden vuosisatojen takaa. Tällä tavoin Venäjä ihannoi omaa menneisyyttään ja samalla alensi ukrainalaiset "pikkuvenäläisten" asemaan, enemmän tai vähemmän sivustakatsojiksi globaalien asioiden suuressa suunnitelmassa.

Useisiin kaupunkeihin syntyi salaisia ​​kirjallisuusseuroja (”hromadoja”), jotka edistivät poliittisia, kulttuurisia ja koulutuksellisia pyrkimyksiä, jotka korostivat Ukrainan kansallismielistä agendaa 1800-luvun jälkipuoliskolla. Ukrainan vallankumouksellinen puolue syntyi vuosisadan vaihteessa ja vaati yhtä itsenäistä Ukrainaa. Vuoden 1905 Venäjän vallankumous muutti tsaarin itsevaltiusvallan lähes perustuslailliseksi monarkiaksi, joka tarjosi jonkin verran liikkumavaraa ukrainankielisille julkaisuille, teatteriesityksille ja tieteelliselle työlle, jotka elvyttivät kansallismielisyyttä. Poliittiset toimet eivät kuitenkaan saaneet aikaan merkittäviä muutoksia ensimmäistä maailmansotaa edeltävinä vuosina ja sen aikana (1914–1918). Vuoden 1917 Venäjän vallankumous kaatoi tsaarinhallinnon kokonaan, mitä seurasi pitkittynyt sisällissota, joka koski koko Venäjän imperiumia. Sen lopussa bolševikit aloittivat vieläkin raaemman kansallismielisten pyrkimysten tukahduttamisen, joka kesti useita vuosikymmeniä.               

Kiova, Ukraina – 4. joulukuuta 2013: Sadattuhannet ihmiset protestoivat EU-assosiaation keskeyttämistä ja poliisin väkivaltaista EU-mielisen ”Euromaidanin” kokouksen keskeyttämistä vastaan. Kuva: natandri

Sitä vastoin se osa Länsi-Ukrainaa, josta tuli osa Itävalta-Unkarin valtakuntaa, koki paljon suuremmat mahdollisuudet kansalliseen tunnustukseen. Tämä koski erityisesti pääasiassa ukrainalaisten asuttamia Galician ja Bukovinan alueita. Yhteiskunnalliset ja hallinnolliset uudistukset antoivat talonpojille enemmän vapautta ja mahdollisuuksia etenemiseen sekä maaseudulla että kaupungeissa. Koulutusuudistukset toivat mukanaan ukrainan kielen opetuksen seurakuntakouluissa. Suurempi uskonnollinen suvaitsevaisuus mahdollisti roomalaiskatolisuuden harjoittamisen ukrainalaisten keskuudessa. Syntyi ukrainalainen ammattiluokka, joka sekoittui Venäjän keisarikunnan sortoa idässä pakenevien kirjailijoiden kanssa. 1800-luvun syntyi poliittinen pyrkimys, joka kannatti ukrainankielisen Galician liittämistä Bukovinaan ja Taka-Karpatiaan. Kansalliskaarti perustettiin ja ensimmäinen ukrainankielinen sanomalehti julkaistiin. Perustettiin lukuisia yhdistyksiä, jotka edistivät ukrainalaista kirjallisuutta, sekä merkittäviä kirjailijoita, kuten Ivan Franko (1856-1916) ja Lesja Ukrainka (1871-1913). Nais- ja nuorisojärjestöt osallistuivat vuoropuheluun, joka edisti sekä sosiaalisia että poliittisia tavoitteita, jotka edistivät kansallismielistä mielialaa.

Ensimmäisen maailmansodan puhjetessa ukrainalaiset kulttuurijärjestöt suljettiin ja kansalliset merkkihenkilöt pidätettiin, ja osa heistä karkotettiin Venäjän keisarikunnan alueelle. Kun venäläisjoukot miehittivät Galician, ukrainan kieli kiellettiin ja laitokset suljettiin. Tämä venäläistämispyrkimys kääntyi, kun itävaltalaiset valtasivat alueen takaisin. Vuoden 1917 Venäjän vallankumouksen jälkeen Venäjälle perustettiin väliaikainen hallitus, joka mahdollisti lyhyen kansallisen herätyksen ajanjakson Ukrainassa, johon sisältyi lehdistön ja kulttuuriyhdistysten uudelleen perustaminen. Koolle kutsuttiin koko Ukrainan kattava kansalliskongressi. Se antoi äskettäin perustetulle Keskusradalle ("neuvosto") kansallisen vallan ja valitsi Myhailo Hrushevskyn sen johtajaksi. Ukrainalle haettiin täydellistä alueellista autonomiaa. Ei odottamatta suhteet Venäjään heikkenivät, kun Keskusrada kieltäytyi hyväksymästä Venäjän väliaikaisen hallituksen valtaa Ukrainassa ja julisti Ukrainan kansallistasavallan (UNR), jonka täydellinen itsenäisyys oli määrä saavuttaa 22. tammikuuta 1918. Tässä vaiheessa ensimmäinen maailmansota ei ollut vielä päättynyt, ja Keskusrada aloitti erilliset rauhanneuvottelut Saksan ja Itävalta-Unkarin kanssa, jotka johtivat Brest-Litovskin rauhansopimuksen allekirjoittamiseen 9. helmikuuta. Venäjän joukot vetäytyivät Ukrainasta huhtikuuhun mennessä, kun uusi saksalais-itävaltalainen hyökkäys aloitettiin.

Ennen keskusvaltojen antautumista lokakuussa 1918 julistettiin erillinen Länsi-Ukrainan kansallistasavalta (WUNR), johon kuuluivat Galicia, Pohjois-Bukovina ja Taka-Karpatia. Tämä johti kuitenkin aluekiistaan ​​ja konfliktiin puolalaisten kanssa. Kahden Ukrainan valtion myöhempi yhdistymissopimus osoittautui vaikeaksi, kun puolalaiset valtasivat Galician ja pakottivat WUNR:n johdon maanpakoon. Pian sen jälkeen Kiovassa UNR palautettiin joulukuussa 1918 Saksan tukeman vallankaappauksen jälkeen, joka oli tapahtunut saman vuoden huhtikuussa. Vasta muodostettu UNR ei kuitenkaan onnistunut saamaan aluettaan hallintaansa Venäjän sisällissodan kaaoksen keskellä. Sekä punaiset että valkoiset venäläiset joukot olivat mukana konfliktissa Ukrainan alueella. Näiden lisäksi UNR:n joukot ja talonpoikien keskuudesta erikseen kokoontuneet partisaaniryhmät jakautuivat joko punaisten tai valkoisten joukkojen tai itse UNR:n kannattajiksi.

UNR:n joukot itse kohtasivat puolalaisia ​​lännessä, punaisia ​​pohjoisessa ja valkoisia etelässä. Vastatakseen haasteeseen he turvautuivat sissisotaan paljolti talonpoikaismaanmiestensä tavoin ja neuvottelut aloitettiin Jozef Pilsudskin Puolan hallituksen kanssa. Puolalais-ukrainalainen liitto saavutettiin huhtikuussa 1920, mutta sen syrjäytti Puolan ja Neuvosto-Venäjän välinen sopimus maaliskuussa 1921, jossa tunnustettiin vain Neuvosto-Ukraina ja sallittiin Puolan pitää Galicia ja Länsi-Volhynia. UNR:n lyhyt itsemääräämisoikeus (1918-1921) oli nyt päättymässä. Sen johtaja Symon Petlyura haki turvapaikkaa Puolasta, jossa häntä suojeltiin Neuvosto-Venäjän vaatimalta luovuttamiselta. Hän pääsi Pariisiin vuoteen 1924 mennessä, jossa hän perusti ukrainankielisen sanomalehden, mutta lopulta Venäjän salainen palvelu, Sisäasiain kansankomissariaatin eli venäjänkielisessä käännöksessä NKVD:n, murhasi hänet vuonna 1926.

Ukrainan sosialistinen neuvostotasavalta julistettiin ensimmäisen kerran bolševikien toimesta joulukuussa 1917 torjuakseen nousevaa ukrainalaista nationalismia. Tämä loi rinnakkaisen hallintoelimen, joka haastaisi Ukrainan sosialistisen neuvostotasavallan Ukrainan johtavan viranomaisen aseman sisällissodan ollessa vielä kiivaana. Jälkimmäinen päättyi lopulta vuonna 1922, kun julistettiin Neuvostoliiton (Neuvostoliitto) muodostama Neuvostoliitto. Neuvostoliittoon, Valko-Venäjälle, Ukrainaan ja Transkaukasian neuvostotasavaltaan (SFNT), kuuluivat Venäjä, Valko-Venäjä ja Ukraina. Näin tehdessään Neuvosto-Ukrainan ja muiden tasavaltojen hallinto rajoitettiin sisäisiin asioihin, kun taas valta armeijassa, kaupassa, liikenteessä ja ulkosuhteissa luovutettiin Moskovalle; käytännössä Neuvosto-Venäjälle ja kommunistiselle puolueelle. Yksilöllinen oikeus erota Neuvostoliitosta osoittautui harhaksi. Ironista kyllä, Ukrainan kommunistinen puolue koostui perustamisensa aikaan vain 7-prosenttisesti etnisistä ukrainalaisista, ja enemmistön muodostivat venäläiset bolševikit, jotka olivat pääosin kotoisin itäisiltä alueilta. Kaiken kaikkiaan, kun väestöstä 80 prosenttia oli ukrainalaisia, bolševismin kannatus oli todella rajallinen.

Kiova, Ukraina – 19. joulukuuta 2013: Joukkomielenosoitus Venäjä-mielistä ministerihallitusta vastaan. Mielenosoittajien barrikadi. Kuva: Asergieiev

Yrittäessään tukahduttaa entisestään kansallismielisiä mielipiteitä ei-venäläisten etnisten ryhmien keskuudessa, Neuvostoliiton viranomaiset alkoivat nyt ottaa käyttöön ohjelmia, jotka tukivat kansallista kulttuuri-identiteettiä. Ukrainankielisiä kouluja perustettiin uudelleen, ja kirjallisuusjulkaisuja syntyi uudelleen. Liike antoi äänen joillekin, jotka pyrkivät edistämään läheisempiä suhteita Eurooppaan. Tämä ukrainalaistumisprosessi herätti jonkin verran huolta Neuvostoliiton johdossa aikana, jolloin Stalinista tuli sen hallitseva hahmo kommunistisen puolueen pääsihteerinä, Neuvostoliiton ministerineuvoston puheenjohtajana ja lopulta diktaattorina 1930-luvulla. Kansallisen itseidentiteetin saavuttamassa edistyksessä tapahtui nyt syvällinen käänne, ja sen korvasi ohjelma, joka kumoaisi sen kokonaan. Vuonna 1928 otettiin käyttöön viisivuotinen taloussuunnitelma, joka kollektivisoi viljelysmaan, lakkautti yksityisen maanomistuksen ja pakotti viljan takavarikoinnin Venäjän kaupunkien ruokkimiseksi. Vuosiin 1931–1933 mennessä ohjelma johti miljoonien ukrainalaisten kuolemaan. Tätä tragediaa seuraisi pian Stalinin suuri terrori, joka johti satojen tuhansien ukrainalaisten ammatillisten, uskonnollisten, sotilas- ja akateemisten henkilöiden murhiin tai karkottamiseen 1930-luvun lopulla ennen toisen maailmansodan puhkeamista.

Kansallisen identiteetin taistelu oli jatkunut nyt lähes 250 vuotta, ja ajatus on onnistunut säilymään Venäjän keisarikunnan sille asettamasta sorrosta huolimatta. Sen annettiin ilmetä laajalti Länsi-Ukrainassa Itävalta-Unkarin keisarikunnan osana, riittävästi, jotta sillä oli riittävä läsnäolo kohdata 1900-luvun alkupuoliskolla tapahtuvat kauhutja jatkua sitten läpi jäljellä olevan Neuvostoliiton ajan. Sen rinnalla kansakunnan kansalaisilla, historiallisesti sen vallitsevalla talonpoikaisväestöllä, on ollut synnynnäinen kyky kantaa kansallisuuden lippua omin avuin, tarvittaessa vastustaa sortoa aseellisella kapinalla tai perustamalla armoton maanalainen partisaaniverkosto.

Näin on nykypäivänä. Sissisota on syvälle juurtunut kansakunnan psyykeen, joten vastaus aggressioon on spontaania ja välitöntä. Ukrainan nationalismin tuki tässä nykyisessä konfliktissa Venäjän kanssa on saanut monia muotoja, mutta se ei ole sisältänyt sellaista uusnatsismia, jota Venäjä on ilmentänyt omissa riveissään ja yhteiskunnassaan. Ukrainan partisaanit toimivat nyt Venäjän hallitsemilla Ukrainan alueilla iskemällä sotilastukikohtiin Krimillä ja Donbassissa; tunnistamalla Venäjän kohteita tykistö- ja rakettihyökkäyksille; häiritsemällä rautateitä; ja salamurhaamalla sotilas- ja hallituksen operaattoreita. Ukrainan armeijan ja puolisotilaallisten ryhmien suorittama uusien siviilihenkilöiden koulutus on ollut käynnissä koko kahdeksan vuotta kestäneen sodan ajan Venäjän tukemien separatistien kanssa Itä-Ukrainassa. Se jatkuu ja tulee jatkumaan niin kauan kuin Venäjä jatkaa hyökkäyssotaansa, muistuttaen miehittäjiä siitä, etteivät he voi nukkua turvallisesti tällä maalla.

Tekijänoikeus @Kost Elisevich, MD, PhD 2023. Kaikki oikeudet pidätetään. Tämän sisällön laiton kopiointi johtaa välittömiin oikeustoimiin.