Krim

Kuten useimmille älykkäille olennoille saattaa olla itsestään selvää, Krim on edelleen maantieteellisesti Ukrainan alueen vieressä, siinä määrin, että kaikki paitsi venäläiset ultranationalistit ymmärtäisivät Putinin päättämän sivuuttaan jättämän tilanteen leppymättömän logiikan. Krim on elintärkeä Venäjän etujen kannalta sotilaallisena tukikohtana, joka tarjoaa pääsyn Välimerelle, ja jossain määrin edelleen suosittuna lähellä sijaitsevana lomakohteena, jota venäläiset kovasti kutsuisivat omakseen.

Yksi uskottava syy Venäjän hyökkäykselle Ukrainaan, jonka senaattori John McCain esitti kahdeksan vuotta sitten, on maakäytävän turvaaminen Itä-Ukrainan kautta Krimille, jonka Putin voisi liittää itseensä samalla tavalla kuin hän laittomasti liitti Krimin itse vuonna 2014. Tällä Mustanmeren sisään työntyvillä niemimaalla on ollut selvästi mutkikas historia, jota on entisestään varjostanut Venäjän retoriikka, jolla on yritetty muotoilla sen tarinaa osaksi irredentististä skenaariota.

Vladimir Putinin valitus liittyy Neuvostoliiton (Neuvostoliitto) korkeimman neuvoston puhemiehistön vuonna 1954 antamaan asetukseen, jolla Krim siirrettiin Ukrainan Neuvostoliiton sosialistisen tasavallan (NTS) lainkäyttövaltaan. Tilaisuus merkitsi vuonna 1654 solmitun Perejaslavin sopimuksen 300-vuotispäivää . Perejaslavin sopimus oli sotilaallinen ja poliittinen liitto Bohdan Hmelnytskin johtaman Ukrainan kasakkavaltion ja Venäjän tsaari Aleksein välillä. Vastineeksi autonomiasta ja uskon säilyttämisestä kiistanalaisella alueella, jota rajaavat lännessä Puola-Liettua ja etelässä Ottomaanien valtakunta, Ukrainan kasakkaratsuväki tarjoaisi turvallisuutta laajenevaa Ottomaanien valtakuntaa vastaan ​​ja sitä voitaisiin pyytää tukemaan naapurimaiden Puola-Liettua-yhteisön kanssa toimimisessa.

Erityinen vaara leimasi tuolloin Krimin niemimaata ja sen yhteyksiä Ottomaanien valtakuntaan. Krimin tataarit, jotka olivat jäänteitä Ukrainaan 1200-luvulla hyökänneestä mongolien kultaisesta laumasta, olivat hallinneet niemimaata vuosisatojen ajan. 1500-luvullaKrimin kaanikunta yhdistyi etelässä asuvien islamilaisten aikalaistensa, ottomaanien, kanssa. He hoitivat kauppasuhteita ja tekivät yhteistyötä sotilaallisissa hyökkäyksissä pääasiassa nykyisen Ukrainan eteläisillä aroilla.

Seuraavien 150 vuoden aikana tsaarin ajan Venäjän kasvaessa, kasakkavaltion heikkenemisen ja Puolan-Liettuan yhteisön rappeutuessa suuri osa nykyisestä Ukrainan alueesta joutui Venäjän keisarikunnan hallintaan. Vuoteen 1783 mennessä, Katariina II:n hallituskaudella, Krimin kaanikunta liitettiin osaksi imperiumia ottomaanien lopullisen tappion ja Kutšukin Kainardžan sopimuksen myötä.

Venäjän keisarikunta jatkoi alueellista laajentumistaan ​​länteen ja itään 1800 -luvun alkupuoliskolla . Tajutessaan Ottomaanien valtakunnan heikkenevän tilan, tsaari Nikolai I yritti vallata Balkanin maat kaakossa saadakseen vapaan pääsyn Bosporinsalmen kautta Välimerelle. Tämän seurauksena Britannia, Ranska ja Sardinia-Piemonte herättivät taloudellisia huolenaiheita kaupallisten etujensa vuoksi Lähi-idässä. Kun venäläiset tykkialukset hyökkäsivät Mustanmeren satamassa olevaan ottomaanien laivastoon palopommilla, sytyttivät sen tuleen ja tappoivat yli 2 000 merivoimien sotilasta, länsimaat ryhtyivät toimiin ja aloittivat Krimin sodan, joka kesti vuoteen 1856 asti. Venäjä kärsi murskaavan tappion ja kärsi yli 450 000 uhria. Sen Mustanmeren laivasto tuhoutui yhdessä sen tärkeimmän Krimin merisatama Sevastopolin kanssa. Seuraava Pariisin sopimus demilitarisoi Mustanmeren ja jätti Venäjän keisarikunnan etelärannikon täysin haavoittuvaiseksi. Historioitsija Shepard B. Clough tunnisti tsaari Nikolain ylilyönnit pyrkimyksissään hallita Mustaamerta ja sen ulkopuolisia alueita sekä hänen väärinarviointinsa Länsi-Euroopan reaktioista kahtena sodan ja Venäjän lopullisen nöyryytyksen taustalla olevana syynä.

Tataarit muodostivat enemmistön Krimin väestöstä 1800-luvun puoliväliin asti. Romanovien dynastian aikana vallitsi tataareja syrjivä politiikka, joka alkoi heijastua väestön vähenemisenä. Kulttuuriset uhkailut, muistomerkkien ja moskeijoiden tuhoaminen, pakkoasuttaminen ja väkivalta jatkuivat 1900-luvulle. Tataarien talonpoikaisto maaorjuutettiin vuoden 1796 jälkeen ja pysyi sellaisena vuoteen 1861 asti, jolloin maanomistajien maaorjuus korvattiin taloudellisella maaorjuudella. Krimin liittämisen jälkeen Venäjän keisarikuntaan ensimmäisten sadan vuoden aikana väestönlaskennan mukaan tataarien edustus laski dramaattisesti 87,6 prosentista 35,6 prosenttiin 1900-luvun alkuun mennessä. Vuosien 1820 ja 1860 välillä Krimille tuotiin tarkoituksella venäläisiä, ukrainalaisia, saksalaisia ​​ja muita siirtolaisia, mikä samalla laimensi tataariväestöä.

Sekä ensimmäinen maailmansota että Venäjän helmikuun vallankumous vuonna 1917 toivat äkillisen muutoksen Krimin kohtaloon. Poliittisten olosuhteiden dramaattinen muutos antoi useille tataarinationalisteille mahdollisuuden palata maanpaosta ja perustaa Krimin tataarinationalistipuolueen, joka vaati alueellista autonomiaa. Seurasi perustava kokous ja oma hallitus. Ukrainan johto tuki tätä tuolloin, mutta bolševikkien lyhyen valtaannousun myötä autonomian tavoittelu oli lyhytaikaista. Neuvostoliitto korvasi nopeasti jälkimmäisen, mutta saksalaisten joukkojen saapuminen syrjäytti sen, ja ne syrjäyttivät bolševikit. Saksan tappio vuonna 1918 toi Krimin takaisin Venäjän hallintaan aikana, jolloin maa oli sisällissodassa. Sota asetti suurelta osin bolševikkien puna-armeijan ja Neuvostoliiton vastaisen valkoisen armeijan vastakkain, vaikka totuus on, että useita muitakin hajanaisia ​​kansallisia elementtejä oli osallistunut siihen. Sodan loppupuolella valkoinen armeija vetäytyi Krimille, jossa se teki viimeisen puolustuskannansa ja kärsi lopullisen tappion lokakuussa 1920.

Sisällissodan päätyttyä Vladimir Lenin kohtasi Venäjän keisarikunnan hajoamisesta johtuvan kansallisuusongelman. Alueellisen koskemattomuuden säilyttämiseksi hän kannatti tunnustettujen nationalististen tasavaltojen liittoa, joilla kullakin olisi oma autonomiansa, mutta jotka olisivat keskitetyn edustuksellisen hallituksen alaisia ​​ja takaisivat niiden turvallisuuden ja taloudellisen hyvinvoinnin. Lenin ymmärsi myös tarpeen tukahduttaa melko yleismaailmallinen venäläinen ylemmyydentunne vanhan Venäjän keisarikunnan muihin kansallisuuksiin nähden, koska se ei ollut linjassa hänen ajamansa uuden kommunistisen tasa-arvoisuuden ideologian kanssa. Tämän seurauksena lokakuussa 1921 Krimin autonomisesta neuvostotasavallasta (ASNT) tuli olennainen osa Venäjän neuvostotasavaltaa (VSFNT) yhdessä useiden muiden yksiköiden, mukaan lukien Ukrainan SNT:n, kanssa, joita kaikkia hallittiin käytännössä Moskovasta käsin. Venäläinen sovinismi, joka oli kuitenkin niin syvälle juurtunut menneisyyteen, jatkuisi piirteenä, jota on vaikea hillitä vielä nykypäivään asti.

Lenin kuoli vuonna 1924, ja hänen seuraajakseen tuli Josif Stalin, joka johti Neuvostoliittoa kuolemaansa vuoteen 1953 asti. 1920-luvun lopulla Stalin hylkäsi vallankumoukseen sisältyvän tasa-arvoisen ihanteen teeskentelyn ja omaksui diktaattorin roolin hallinnossa, joka nyt toimi pelon levittäjänä. Krimin tataarit muodostivat 1920-luvun puolivälissä vain neljänneksen niemimaan väestöstä, kun uusien venäläisten saapuminen oli paisunut 42,2 prosenttiin väestöstä. Stalinin uusi talouspolitiikka pakkokollektivisoinneineen ja viljan takavarikointeineen aiheutti laajalle levinneen nälänhädän vuosina 1931–32 suurimmassa osassa Ukrainaa ja Krimiä, ja pelkästään niemimaalla kuoli 100 000 ihmistä. Stalinin terrori jatkui tataaripoliittisten henkilöiden, akateemikkojen, toimittajien ja ammattilaisten pidätyksillä, joita seurasi teloitus tai karkotus Neuvostoliiton syrjäseuduille. Vuoden 1939 väestönlaskennassa Krimin tataarit muodostivat 19,4 % väestöstä, heidän kulttuurinsa ja kielensä olivat marginalisoituneet ja heidän identiteettinsä alistuneet venäläisten lisääntyneen saapumisen myötä. Etninen puhdistus oli alkanut tataarien ja useiden muiden vähemmistöjen poistamisella.

Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon toisessa maailmansodassa sisälsi Krimin miehityksen, jossa 40 000 juutalaista pidätettiin ja tapettiin. Noin 3 500 Krimin tataaria, jotka vastustivat stalinistisia sortoja ja vainoa, liittyi saksalaisten joukkoihin vastustaakseen venäläisiä. Kun Venäjän joukot valloittivat Krimin takaisin vuonna 1944, Stalin toteutti kostotoimena tataarien kulttuurisen kansanmurhan karkottamalla lähes 240 000 pääasiassa naista, lasta ja vanhusta, pääasiassa Uzbekistanin SNT:hen ja muihin Keski-Aasian maihin. Pakkokarkotuksen ensimmäisten 18 kuukauden aikana lähes puolet kuoli altistumiseen ja puutteeseen, ja jopa 8 000 menehtyi kuljetuksessa. Vuoden 1979 väestönlaskenta paljasti, että tataariväestö oli vähentynyt 5 422:een, mikä edustaa vain 0,2 % väestöstä. 45 vuoden karkotuksen jälkeen 260 000 tataaria palasi Krimille Gorbatšovin perestroikan 1980-luvun lopulla. Korvauksia ei tarjottu. Aiemmin hylätyt 80 000 kotitaloutta ja 360 000 eekkeriä maata olivat nyt muiden omistuksessa. Krimin ASNT lakkautettiin vuonna 1945, eikä se ollut enää autonominen valtio, vaan alue, toinen hallinnollinen alue Venäjän SFNT:n sisällä.

Vuonna 1991 Ukraina itsenäistyi itsenäisenä valtiona, johon Krim tuolloin liitettiin. Joulukuun kansanäänestyksessä 92 % väestöstä äänesti puolesta, ja 54 % Krimin väestöstä, josta tuolloin 60 % oli venäläisiä, äänesti samaa mieltä. Vuosien 1989 ja 2014 väestönlaskennan välillä tataarien osuus Krimin väestöstä nousi 1,6 prosentista 12,6 prosenttiin. Ukraina ja Euroopan unioni tunnustivat tataarit oikeutetusti alkuperäiskansoksi, toisin kuin venäläiset, jotka pitävät heitä "kansallisena vähemmistönä". 

Krimin siirtäminen Ukrainan SNT:lle vuonna 1954 julistettiin tunnustukseksi "Venäjän kansan suuresta veljellisestä rakkaudesta ja luottamuksesta Ukrainaa kohtaan", ja sen tarkoituksena oli ilmentää marxilais-leniniläistä proletariaatin asennetta yleiseen veljeyteen. Täydellisempi kuva tuon ajan olosuhteista osoittaa, että poliittisella tarkoituksenmukaisuudella on saattanut olla merkittävämpi rooli päätöksessä, kuten Harvardin yliopiston kylmän sodan tutkimusohjelman johtaja ja Davisin Venäjän ja Euraasian tutkimuskeskuksen vanhempi tutkija Mark Kramer totesi esseessään. Hruštšovin nousu valtaan vuosina 1953–54 ei ollut kitkaton. Stalinin jälkeinen valtataistelu silloisen Neuvostoliiton pääministerin Georgi Malenkovin kanssa uhkasi hänen tavoitteitaan. Hruštšov pyrki näin ollen saamaan tukea puolueen muilta eliiteiltä, ​​mukaan lukien Oleksi Kyrychenko, Ukrainan kommunistisen puolueen ensimmäinen sihteeri ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (NKP) puheenjohtajiston jäsen. Krimin maa-alueiden siirtäminen Ukrainan SNT:lle tarjoaisi tarvittavaa poliittista tukea. Lisäksi tämä näyttäisi parantavan Ukrainan yleistä mielipidettä Venäjää kohtaan, kun Krimin venäläisenemmistö sisällytetään maan äänestäjäkuntaan.

Krimin poliittisesta ja taloudellisesta kehityksestä jäljellä olevan Neuvostoliiton ajan on vain vähän sanottavaa, koska sen kohtalo oli sidottu Ukrainan SNT:hen ja kenties enemmän muuhun Neuvostoliittoon. Sille myönnettiin autonominen asema jälleen vuonna 1991, nyt Ukrainan SNT:n toimesta. Pian Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen Venäjän varapresidentti Alexander Rutskoi vaati jo vuonna 1992 Krimin irtautumista Ukrainasta. Krimin etnisen puhdistuksen ja sen asteittaisen miehityksen, pääasiassa sotilaallisen läsnäolon luomisen kautta, hedelmät alkoivat näkyä Venäjä-mielisen separatistijohtajan Juri Meškovin valinnan myötä. Hän sai yli 70 % äänistä vuoden 1994 presidentinvaalien uusintakierrossa. Kansanäänestyksessä 80 % kannatti laajempaa autonomiaa Ukrainasta ja Venäjän ja Ukrainan kaksoiskansalaisuutta. Krimin talous oli kuitenkin siirtymässä kohti suurempaa riippuvuutta Ukrainasta kaupan osalta, ja 80 % sen teollisuustuotteista myytiin siellä. Pettymys Meškoviin ja poliittiset kiistat Venäjä-mielisen poliittisen ryhmittymän sisällä johtivat johdon hajoamiseen. Lopulta Ukrainan parlamentti puuttui asiaan vuonna 1995 ja kumosi Krimin perustuslain, joka lakkautti presidentin viran. Vallitseva venäläismielisyys jatkui, kuten odotettua, väestön keskuudessa, joka vuonna 2014 oli 2,3 miljoonaa ihmistä, joista 68 % oli venäläisiä, 16 % ukrainalaisia ​​ja 13 % tataareja.

Ukrainan vuoden 2014 Maidanin vallankumous johti Venäjä-mielisen presidentin Viktor Janukovitšin syrjäyttämiseen. Janukovitš pakeni Venäjälle suojelun perässä. Hämmästyttävän lyhyessä ajassa, helmikuun lopusta maaliskuun alkuun, Venäjän joukot olivat vallanneet koko Krimin, ja Krimin korkein neuvosto julisti äänestyksessä Krimin liittoutumisen Venäjään. Kansanäänestys, joka toteutettiin naurettavasti kymmenen päivän kuluessa julistuksesta, tarjosi vaihtoehtoja joko liittymisestä Venäjään tai paluusta entiseen tilaan autonomisena osana Ukrainaa. Äänestysprosentin kerrottiin olleen 83 %, ja 96,7 % äänesti Venäjän liittoutumisen puolesta. Tulos vaikutti epätodennäköiseltä, kun otetaan huomioon, että lähes 30 % väestöstä koostui etnisistä ukrainalaisista, tataareista ja muista marginalisoituneista vähemmistöistä. Ei ole yllättävää, että Venäjän ihmisoikeusneuvoston vuodettu raportti osoitti äänestysprosentin olleen itse asiassa 30 % ja vain puolet äänesti Venäjään liittymisen puolesta. Lisäksi tunnustetun kansainvälisen viranomaisen vahvistus ei ollut harkinnassa, joten suurin osa maailmasta piti tapahtumaa huijauksena.

Kyseenalainen lopputulos ei kuitenkaan huolestuttanut Venäjän kansaa, joka näytti nauttivan ajatuksesta vallata takaisin alue, jonka he kokivat omakseen huolimatta itse luomastaan ​​kyseenalaisesta menneisyydestä. YK:n peruskirjassa, Helsingin asiakirjassa, Almatyn sopimuksessa, Budapestin muistiossa ja erityisesti Ukrainan kanssa tehdyssä ystävyys-, yhteistyö- ja kumppanuussopimuksessa määriteltyjen kansallisten rajojen säilyttäminen ja asianmukaisesti valittujen valtioiden itsemääräämisoikeus näyttäisivät sivilisoidussa maailmassa riittävältä suojalta tällaisia ​​räikeitä rikkomuksia vastaan, mutta nämä sopimukset eivät tarjonneet mitään sellaista. Kaikki tämä on nyt osoittanut, että Venäjä on kansakunta, jonka luottamukseen ei voi luottaa.

Krimiin kohdistuneiden väärinkäytösten pitkä historia, joka on jatkunut koko Ukrainaa, erityisesti sen itäistä aluetta, koskevan sodan myötä, päättyy pian. Venäjän jatkuvasti kasvavat ase- ja henkilöstömenetykset, sen vaikeudet tarvikkeiden ja varaosien ylläpidossa sekä väistämätön taloudellinen romahdus pakotteiden ja välttämättömän omaisuuden takavarikoinnin vuoksi eivät ennusta hyvää näin eristyneelle maalle. Mikä pahempaa, luottamuksen menetys niiden nuorempien sukupolvien keskuudessa, jotka näkevät läpi sen disinformaatioretoriikan ja jotka hylkäävät maansa löytääkseen tulevaisuuden, jossa he voivat vapaasti käyttää älyään muualla, rampauttaa sen yhteiskunnan. Krimin kohtalo lopulta, olipa sen väestörakenne mikä tahansa, sanelee sen tulevaisuudenkuvan. Venäjä ei ole vielä nähnyt alaspäin suuntautuvan kierteensä päätepistettä, ja se joutuu myös oikeuden eteen aiheuttamansa terrorin vuoksi.

Tekijänoikeus @Kost Elisevich, MD, PhD 2022. Kaikki oikeudet pidätetään. Tämän sisällön laiton kopiointi johtaa välittömiin oikeustoimiin.


Yksi ajatus aiheesta ”Krim”

  1. Kiitos historiallisesta näkökulmasta. Niin paljon en tiennytkään, kuinka paljon olenkaan oppinut!

Kommentointi on suljettu.