Lukašenka vastaan ​​Valko-Venäjä

Valko-Venäjän diktaattori ja näennäisesti ylpeä siitä, Aleksandr Lukašenka nousi valtaan maan ensimmäisenä presidenttinä vuonna 1994 Neuvostoliiton hajottua kolme vuotta aiemmin. Vanhan neuvostohallinnon todellisena seuraajana hän säilytti valtion omistuksessa tärkeimmät teollisuudenalat ja sai vallan hajottaa parlamentin, vakiinnuttaen vähitellen hyvin keskitetyn valtansa vuoteen 1996 mennessä. Venäjän kielelle annettiin sama asema kuin valkovenäjän kielelle, ja aiemmin vakiintuneet taloudelliset siteet Venäjään vahvistuivat, kun maat muodostivat Kansainyhteisön vuonna 1996. Jälkimmäisestä kehittyi Venäjän ja Valko-Venäjän liittovaltio sopimuksen allekirjoittamisen myötä vuonna 1999. Tämä liittovaltio virallisti maiden talouksien integraation, johon lisättiin myös sekä niiden tiedustelupalvelut että puolustus. Näistä kahdesta paljon heikompi Valko-Venäjä saisi selvästi sekä taloudellisen että sotilaallisen turvallisuuden järjestelyssä. Prosessi ei kuitenkaan ollut Lukašenkalle kitkaton.

Vuoteen 1996 mennessä oli jo herännyt huoli siitä, että Lukašenkan halu tiiviimpiin suhteisiin Venäjän kanssa johtaisi Venäjän lopulliseen liittämiseen Venäjään. Mielenosoituksia puhkesi, ja ne tunnettiin nimellä Valko-Venäjän kevät, mutta ne eivät menneet riittävän pitkälle vakuuttaakseen uutta hallintoa tuolloin. Lukašenkan autoritaarisuus lisäsi tyytymättömyyttä, kun oppositiojohtajat alkoivat kadota ja tunnettuja aktivisteja vangittiin vuonna 1999. Ensin mainitut, Viktar Hanchar, Anatol Krasouski ja Juri Zacharanka, murhattiin myöhemmin sisäministeriön erikoisyksikön toimesta. Pääkaupungissa Minskissä järjestettiin vapausmarssi, joka pidettiin saman vuoden lokakuussa ja johti väkivaltaiseen yhteenottoon mellakkapoliisin ja OMONin ("erikoispoliisiryhmä") kanssa. Amnesty International tuomitsi myöhemmin tehdyt pidätykset. Tapahtuma viivästytti jonkin verran liittovaltion varsinaista toteuttamista, mutta sen virallinen asema säilyi.

Lukašenkan hallinto syytti Valko-Venäjän ihmisoikeuskeskusta (Viasna) vuoden 2001 presidentinvaalien "tarkkailusta", minkä vuoksi se lakkautettiin virallisesti vuonna 2003. Sen perustaja Ales Bialiatski sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2022 tunnustuksena työstään demokratian puolestapuhujana ja ihmisoikeuksien puolustajana. Hän on edelleen mielipidevanki.

Vuoden 2004 kansanäänestyksessä Lukašenka saattoi pyrkiä rajoittamattomaan presidentin virkaan 88,9 prosentin myönteisellä enemmistöllä "pätevistä äänistä". Hän tietenkin voitti seuraavissa vaaleissa, joita seurasivat lähes yksinomaan valtion tiedotusvälineiden itsensä mainostaminen, hallituksen vastustajien ahdistelu ja syytökset äänestyslippujen vilpistä. Vuonna 2005 Lukašenka varmisti Valko-Venäjälle uuden tunnustuksen Condoleezza Riceltä, silloiselta Yhdysvaltain ulkoministeriltä, ​​"tyrannian etuvartiona" yhtä merkittävien autoritaaristen hallintojen, Pohjois-Korean, Myanmarin, Zimbabwen, Iranin ja Kuuban, rinnalla. Vahvistaakseen asemaansa tässä harvinaisessa kunnianosoituksessa hän jatkoi taipumustaan ​​ihmisoikeusloukkauksiin, mukaan lukien Viasnan jäsenten ja vapaaehtoisten jatkuva vaino. Lukašenka jatkoi samaan aikaan myös presidenttinä valituksi uudelleen vuosina 2010, 2015 ja 2020, joista jokainen oli selvästi leimattu tavanomaisella paheksunnalla.

Hallinnon välinpitämättömyys koronaviruspandemian aikana, joka alkoi tosissaan vuonna 2020, ja epäluottamus vaalilautakuntiin ruokkivat oppositiota, joka kyseenalaisti Lukašenkan otteen järjestelmästä Sviatlana Tsihanouskajan hyväksi saman vuoden vaaleissa. Tsihanouskaja oli ottanut miehensä Sergein paikan, kun tämä ensin estettiin asettumasta ehdolle ja sitten vangittiin. Yli 30 kaupungissa järjestettyjä mielenosoituksia tukahdutettiin raa'asti, kun turvallisuusjoukot, silovikit, osoittautuivat korvaamattomiksi yhä haavoittuvamman hallinnon tilanteen hoitamisessa. Tämän seurauksena Euroopan unioni (EU) tai Yhdysvallat (USA) eivät ole tunnustaneet Lukašenkaa lailliseksi presidentiksi, ja länsimaiden silmissä hän on edelleen hylkiö. kansalaisjärjestöjä pidettiin kumouksellisina , ja vuonna 2021 valtio lakkautti yli 270 näistä, mukaan lukien kaikki jäljellä olevat ihmisoikeusryhmät sekä 13 uutismediaa.

Valko-Venäjä on ollut viimeisten 25 vuoden ajan Euroopan neuvoston ulkopuolella sen demokratian vastaisen toiminnan ja poliittisten johtajiensa jatkuvan vaalinormien rikkomisen vuoksi. Useat hallituksen virkamiehet ovat joutuneet Yhdysvaltojen ja EU:n henkilökohtaisten pakotteiden kohteeksi useiden vaalipetoksiin, poliittiseen sortoon ja avoimiin rikoksiin liittyvien rikkomusten vuoksi. Pakotteet ovat jatkuvasti laajentuneet, kuten ne ovat tehneet viimeisen vuoden aikana. Viimeisimmän pakotteen on määrännyt Euroopan komission puheenjohtaja Ursula van der Leyen Venäjän tukemisesta sen sodassa Ukrainaa vastaan. Pitkittyneen taloudellisen pysähtyneisyyden, yleisön epäluottamuksen ja lännen-suhteiden katoamisen keskellä Valko-Venäjä on joutunut tilanteeseen, jossa se ei enää voi selviytyä ilman Venäjän tukea, ja tämän tuen avulla se alkaa luopua itsehallinnon kyvystään.

Valko-Venäjän joukkojen sitoutumista Ukrainan konfliktiin kohtaan tunnetun mielialan kerrotaan olevan hyvin alhainen , ja tämä koskee myös Lukašenkan omia Venäjä-mielisiä kannattajia. Jopa joukkojen omaa tukea voidaan kyseenalaistaa, ja siten Valko-Venäjän armeijan moraali voi vaivata sitä, kuten se on tehnyt Venäjän puolella. Tämä on asettanut Lukašenkan vaikeaan asemaan hänen suhteissaan Putiniin ja hänen sodan lopettamista tukevissa lausunnoissaan. Äskettäin otetussa valokuvassa, jossa Lukašenka näkyy yhdessä Euraasian korkeimman talousneuvoston joulukuussa 2022, Lukašenka näyttää tarkistavan, onko hänellä jäljellä keisarin vaatteita.

Kollektiivisen turvallisuuden sopimusjärjestön (KST) äskettäisessä kokouksessa, joka on kuuden entisen Neuvostoliiton valtion – Armenian, Valko-Venäjän, Kazakstanin, Kirgisian, Venäjän ja Tadžikistanin – sotilasliitto, herätettiin epäilyksiä Valko-Venäjän mahdollisesta liittymisestä Venäjään , mikä loisi autonomisen valtion uuteen Venäjään. Lukašenkan suosion puutteen vuoksi Valko-Venäjällä on spekuloitu, että Venäjän sotilastiedustelupalvelu (GRU) on harkinnut hänen korvaamistaan ​​KST:n pääsihteerillä, venäläisellä lojalistilla Stanislav Zasilla. Zas puolestaan ​​perustelisi liittymistä syyttämällä Ukrainaa ja Puolaa sotilaallisesta uhasta Valko-Venäjälle. Tämän jälkeen saattaisi seurata uusi yritys ottaa KST kokonaisuudessaan mukaan tähän Ukrainaa vastaan ​​​​suunnattuun hankkeeseen. Tällainen toiminta olisi linjassa Venäjän valtionmedian esittämän valituksen kanssa, jonka mukaan Venäjä todellisuudessa taistelee Ukrainassa Pohjois-Atlantin liittoa (Nato) vastaan ​​​​ja asettaisi KST:n nyt vastaliittouman rooliin. On epätodennäköistä, että jäsenvaltiot suhtautuisivat tähän innostuneesti.

Asenne Venäjää kohtaan on muuttumassa paitsi joidenkin CSTO:n jäsenvaltioiden myös Azerbaidžanin, Uzbekistanin ja Turkmenistanin keskuudessa, jotka kaikki pyrkivät täydelliseen itsenäisyyteen Putinin hallinnosta. Armenia on etsinyt tukea muualta Venäjän välinpitämättömyyden vuoksi pitkittyneeseen konfliktiinsa Azerbaidžanin kanssa. Kazakstan on lähentynyt Kiinaa ja Turkkia huolestuneena Venäjän alueellisista aikeista Kazakstanin pohjoisilla alueilla. Muut maat ovat nähneet vuoden 2008 konfliktin Venäjän kanssa Georgiassa, saman Ukrainan Krimin konfliktin vuonna 2014 ja nyt nykyisen vuonna 2022 alkaneen konfliktin, ja ne haluaisivat mieluummin etäännyttää itsensä.

Myös valkovenäläisten mieliala Venäjää kohtaan alkoi laskea vuoden 2020 tapahtumien vuoksi. Belarusian Analytical Workshopin marraskuussa 2020 tekemän kyselyn mukaan 40 % kannatti Venäjän kanssa pysyvää unionia, kun kaksi kuukautta aiemmin vastaava luku oli 52 %. Samana ajanjaksona EU-suhteiden tiiviimpää kehittämistä kannattavien osuus nousi 27 prosentista 33 prosenttiin. Putinin tukea Lukašenkalle pidettiin syynä. Kolmasosa valkovenäläisistä koki myös, että suhteet Venäjään heikkenisivät , ja 43 % tunnisti Venäjän ensisijaiseksi uhaksi heidän itsemääräämisoikeudelleen.

Historian vaikutus kansalliseen mielialaan on herättänyt kasvavaa kiinnostusta. Ennen Valko-Venäjän liittämistä Venäjän keisarikuntaan vuonna 1796 sen alue oli osa Liettuan suuriruhtinaskuntaa ja Puola-Liettuan yhteisöä, johon kuului myös suuri osa Ukrainan alueesta. Useammat valkovenäläiset tuntevat suurempaa yhteenkuuluvuutta Liettuan suuriruhtinaskuntaa tai Puola-Liettuan yhteisöä kohtaan kuin Venäjän keisarikuntaa tai sen seuraajaa Neuvostoliittoa. Kahden ensin mainitun yhteenlaskettu osuus oli 46 % vastaajista, kun taas jälkimmäisen osuus oli 28 %. Lisäksi pieni mutta huomattava 16,2 % kannatti Valko-Venäjän kansantasavaltaa, lyhytaikaista itsenäistä ja kommunisminvastaista valtiota (1918-19) ennen sen liittämistä Neuvostoliittoon. Yhteensä 62,2 % valkovenäläisistä ammentaa historiallisen identiteettinsä jostakin muusta kokonaisuudesta kuin Venäjästä.

Putinin hiljattainen vierailu Lukašenkan luona Minskissä sekä venäläisten joukkojen, tarvikkeiden ja panssarin lähettäminen Valko-Venäjälle on saanut monet spekuloimaan, että hän painostaa unionin liittolaistaan ​​käynnistämään operaatioita Valko-Venäjän joukkojen kanssa. Maa on toiminut aiemmissa Venäjän operaatioissa tukikohtana, muuten. Parhaimmillaankin on epäselvää, yritetäänkö toistaa viime helmikuussa alkaneen sodan alun sotilaallinen fiasko, mutta tämä ei hälvennä käsitystä siitä, että pohjoisessa saattaa olla käynnissä jonkinlainen harhautustaktiikka. Jos siihen liittyy Valko-Venäjän joukkojen suora osallistuminen, seurauksena voi olla kotimainen reaktio protestien ja sabotaasin muodossa. Se ei todennäköisesti pääty hyvin Lukašenkalle.

Tekijänoikeus @Kost Elisevich, MD, PhD, 2023. Kaikki oikeudet pidätetään. Tämän sisällön laiton kopiointi johtaa välittömiin oikeustoimiin.